sunnuntai 27. helmikuuta 2011

akilleen kantapää?

The sukat!

Voi kuinka näihin on käytetty aikaa ja monta mutkaa ja muutama kiukkuinen toivottomuuden hetkinen, kun ei vaan tajuu, niin ei tajuu!

Mä koitin tehdä noita sukkia netin ohjeiden mukaan, "seitsemän veljestä"- lankavyyhdin mukaan...ja vaikka millä tavoilla,
Toi ei ollut vaikea toi varsi, se onnistui kummassakin sukassa...mutta kantapää, tuo julmettu kantapää!
Mä tein sukka nro1 sen neljä kertaa. Purin joka välissä, tutkin ja pohdin, en ymmärtänyt ohjeita. Luovutin ja tein siitä ihan vaan sellasen ku osasin.
Jatkoin sukan loppuun saakka...mut jäi pahasti kaihertamaan että se ei näytä kantapäältä...se ei istu jalassa. En ollut ollenkaan tyytyväinen.

Aloitin sukka nro2. Tein varren ja jätin sen lepäämään puikoille. Menin kirjastoon etsimään jotain helppoa kuvitettua ohjetta, jotta mun visuaalinen mieleni hahmottaisi miten se tehdään. Ja ei yhdessäkään kirjassa ollut kuvin kerrottu miten se tehdään, tekstistä en osannut tulkita. Murehdin asiaa töissä työkavereille, jotka heti sanoivat että hae ohjeet kässäluokasta!!
No Daa! Tietty tampio! Siellähän on kaikista neuleista ja ompeleista alkeet ja kuvitetut sellaiset. Kävin kurkkaamassa ja olihan siellä! Nappasin kirjan, otin kopsut ja kotiin töiden jälkeen intopiukeena harjoittelmaan sukan kantapäätä.

Nyt kun oli kuvat apuna, ymmärsin ohjeet, ja katos, ei se niin vaikea ollutkaan. Sain tehtyä sukka nro2 valmiiksi. Ja koska se sukka nro1 kaihersi, purin sen varren alaosaan saakka ja tein sieltä saakka sukan uudelleen. Nyt mulla on kumpaankin jalkaan samanlainen sukka! Ja ole ihan tyytyväinen tekeleihini! Jee!

Alex Santeri Daniel

Sai tänään nimensä. Siis kyseessä poikieni pikkuvelipuoli. Tänään juhlittiin siis ristiäisiä ja toinen pojistani toi mulle tuliaisiksi servettiliinan, missä komeilee Alexin nimi ja syntymäpäivä.

Jotensakin hassua ajatella että pojillani on niiiiiiiiin pieni pikkuveli(puoli). Niin hassulta se tuntuu pojistakin. Oli kuulemma vauva ollut pieni ja pullukka.

Tässä tämä viikonloppu, ja huomenna taas arkeen.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Kun puuttuu sanat.

...nyt ne puuttuvat. Sanat.

Silloin 2007 kun sain diagnoosin, pyörin MS-palstalla jonne ilmaantui virtuaalihahmo Mikko77...Hän oli tutkimuskierteessä...epäilyksenä MS tai ALS.
Tämä mies vaikutti hyvin rehdiltä, avoimelta, rohkealta...ja onkin sitä. Tuntemukseni hänestä osui täysin oikeaan. Siitä siis aikaa noin 4-vuotta...hän sai diagnoosin ALS. Se on hivenen sama kuin kuolemantuomio...pitkä ja hidas kuolema. Ei mitenkään helppo, sillä aivot toimivat kirkkaana ja puhtaina viimeiseen henkäykseen saakka. Tajuaa oman avuttomuutensa, joutuu alistumaan täysin toisille, elämää ylläpitäville laitteille....on täysin muiden armoilla.

Mutta Mitä tekee Mikko? Rohkaisee muita, perustaa ALS-foorumin muille ALS potilaille, vertaistukipaikan omaisille ja myös hoitohenkilökunnalle jotka ALS-potilaiden parissa työskentelevät. Pyörittää palstaa, kokee avioeron, tulee uskoon, löytää uuden vaimon seurakunnan parista. Nauttii elämästään, joka hiipuu hiljalleen kehosta pois. Piinallisen hitaastyi. Pitää yllä toivoa tilanteessa missä ei toivoa ole. Mä nostan hattua ja painan pääni nöyränä alas tuollaisen asenteen edessä.

Mikko on jaksanut rohkaista minua oman sairauteni kanssa..ja monia muitakin. Tuon voiman on tultava jo ylempää, Jumalan luota.

Tässä Mikon kädet..nuo tatuioinnit puhuvat puolestaan.

Mikko menee sairaalaan ensi viikon torstaina ja perjantaina hän joutuu hengityskoneeseen. Keuhkojen toimivuus ei enää riitä, tarvitaan apuja hengitykseen.

Mikko on myös rohkeasti antanut kasvonsa ALS:ille..joten siksi käytän hänestä hänen omaa nimeään.

Liitän tähän jutun jonka akuutti esitti jokin aika sitten...Se kertoo paljon Mikosta. Klikkaa linkkiä.
Mä ite itken ja suren...ja Mikko lohduttaa mua;

 "ei nyt ole surun aika, ei elämäni lopu tähän, vaan antaa lisäaikaa, hidastaa ehkä"

Nyt on pääni sisällä hiljaista ja sanatonta...


torstai 24. helmikuuta 2011

Neuleiden maailmassa? Minä?

Kirjastovierailulla

Niin, kuten jo on selväksi käynyt, olen jumittunut sukkaan. Eka sukka valmis ja toisen varsikin jo melkein. Kantapää olis odottamassa...mutta kyllä mä taas sen selätän. Ja kun se on selätetty...alan tutkimaan näitä aloittelevan neulojan kirjoja. Jo pikaselatessa löysin kaksi mallia, jotka saattaisin osata tehdä. Täytyy vaan ottaa itselleen niistä kopiot...koska en ehdi mitenkään työstää neuleita siihen tahtiin un kirjat pitää jo palauttaa.

ostin myös jo kaksi uutta lankakerää, tarkoituksena tehdä...jotain? En ole vielä päättänyt, mutta ehkä villasukka? ;D

Tänään olin töissä, työpäivä ei ollut todellakaan rankka, vain muutama lapsi, ja aikuisia tuplamäärä. Teimme sitten sellaisia hommia, joihin ei ole aikaa kouluaikana, näin koulun ollessa kiinni ehdimme siivota yhteisiä kaappeja, pestä lakanoita (ip-kerhon) ja laittaa puhdasta nukkariin.

Raahauduin siltikin aivan puolikuolleena kotiin, ehkä johtuen eilisen rankasta ja runsaasta liikunnasta. Kun tää kroppa ei ehdi yhdessä yössä palautua, sen taas sain kokea. Mutta kun pääsin kotiin, pujahdin hyvällä omalla tunnolla peittojen väliin, suljin silmät ja huokaisin tyytyväisenä että sain mennä päikkäreille.
Hyvät unet keskeytti puhelimen sointi. Tuo alakerrassa asuva poika soitti ja kysyi missä oikein olen...no kotona nukkumassa!! Aijaa...olen täällä soitellut ovikelloa.
Hei huh, mä en KOSKAAN nuku noin sikeää unta, että en ovikelloa kuule! Olin siis ihan oikeasti tosi väsynyt. Mutta kun katsahdin kelloa, olin nukkunut reilun tunnin, siis ihan sopivat unet.

Siitä sitten pyykkiä pesemään, ruokaa laittamaan, koira iltalenkille ja Idolsia kuuntelmaan ja sukkaa neulomaan. Huomenna töihin...ja töiden jälkeen ostamaan ristiäislahjaa poikien pienen pienelle pikkuvelipuolelle. <3

Mutta nyt sänkyyn neuleen kera!

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Sukset esille...


 Kyllä, nämä ovat mun jalat, tungettuina monoihin ja kiinnitettyinä suksiin. Apuna sauvat.
Olen selvinnyt pahiksesta oikein hyvin, tänään olen kävellyt tunnin lenkin koiran kanssa, reipasta tahtia, venytellyt kotosalla lihakset vetreiksi lenkin päätteeksi...

Huilinut ja aloittanut sukka nro2..
Aurinko oli kuitenkin niin houkutteleva ja viimeinen lomapäivä edessä. En yksinkertaisesti voinut jäädä sisälle makoilemaan sukan kanssa, oli pakottava tarve päästä ulos..liikkumaan.

Latua edessä.

Oli pelottavaa laittaa sukset jalkaan, ei hajuakaan tasapainon hallinnasta, millä tasolla se suksien kanssa olisi. Viimeksi olen hiihtänyt 8-vuotta sitten ja silloin olin vielä terve. Mutta haasteita...niitä aina haen ja itseasiassa ne löytää mut.
Nyt oli siis haaste "hiihto".
Ladut olivat onneksi hyvin tyhjät. Vain muutama muu oli uskaltautunut laduille, olihan pakkasta -15., mutta sen ansiosta sain olla hyvin rauhassa. Ja tietty kunnon valokuvaajan lailla mulla oli pikkupokkari taskussa, ihan siksi että voin itseni ladulla ikuistaa. :D

Lähtö...ja heti horjahdus, nopea lantiolla korjaus ja säilyttiin jaloilla. Uusi liuku, ja se lähti paremmin. Taas horjahdus...tajusin asennon olevan liian jäykkä. Kevensin polvista, hiukan etukumara, vain aavistus. Ja sitten lykkimään. Ja mä lykin!
Sukset on tosi vanhat, pohjat puhki kuluneet, ei minkäänlaista voidetta pohjissa, suksen takaosa melkein irti lasikuituisesta päällisestä. Se hiukan haittasi...mutt kun jotain päätän, sen teen. Vaikka huonoilla välineilläkin.

Tuossa Perttulan kentällä on hyvät ladut. On sellanen pikkulenkki mikä on n.1km ja sitten pidempi, koko Perttulan kentän kiertävä ja se on 1,7km. Ensin ajattelin että vain se lyhyt...mutta kun kerran lähettiin, mennään se pitkä. Tuosta Perttulasta pääsee sitten ihan kunnon hiitoladuille Sveitsin metsään, mutta sellaseen en lähde. Lenkit on sitten 3km, 4km ja 7km. Ei, siinä tunnen jo rajani. Liian pitkiä mulle.

Lenkin lopussa pyysin yhtä paikalle osunutta naista ottamaan kuvan musta ladulla. Että mä todella  hiihdin sen lenkin. Rupateltiin hetki ja sain kuvan itsestäni. Katsokaa tota mun hymyä!!

Minä onnellisena mutta kaikkeni antaneena.

Huomenna töihin, miniloma on ohi. Mutta töihin hyvillä mielin.

tiistai 22. helmikuuta 2011

puuhapäivä

 Jääpuikko kaivonkannella.

Tänään oli varsinainen puuhapäivä. Aamupäivällä lähdin isäni ja nuoremman pojan kanssa koulukirjaostoksille, niin ja uusi musta reppukin piti pojan saada.  Yksi tarvittavista kirjoista löytyi, toinen piti tilata. Reppu löytyi kauppa nro 2:sta. 
Niin, ja ostin uutta sukkalankaa, SodaStreamiin lisää maku-uutteita. (poika sai sellaisen 18-vuotislahjaksi).
Oli apteekissa käyntiä ja vielä ruokakauppakin. Kiitos isän, pääsin koko lenkin auton kyydillä.

 Talventörröttäjä kimaltelevassa juhla-asussa.

Oltiin kierretty sitten kaikki kaupat ja oltiin menossa jo kohti kotia, kun päätettiinkiin viime tipassa mennä ukin (siis mun isän) luo kahville. Ja eikun suunnan muutos.
Kannatti mennä...olipas paljon kaunista kuvattavaa isän pihalla. 

Pihalyhdyn yksityiskohta.

Kiertelin tapani mukaan pitkin pihaa...ja sitten sisälle kahville. Siellä odotti kaksi tolloakin tollompaa koiraa...tai no, toinen on Tollo ja toinen tosiTollo. Kaikella rakkaudella sanottuna.
Mona, se TosiTollo...kuten kuvakin kertoo.

Juotiin kaffet, syötiin laskiaispullat. Ja samassa muistin että se häkkikellari!!! Siis, mun häkkikellariin ei pääse, joku on rämpsinyt lukkoa, eikä se enää aukea avaimellani. Otettiin isältä mukaan voimapihdit, joilla saa katkaistua vanhan lukon pois.
Sitten tajusin että on pakko mennä uudelleen kauppaan ja ostaa uusi lukko vanhan tilalle. Eikun uudelleen kohti kauppaa. Matkalla autossa mulle iski armoton asentohuimauskohtaus. Keskityin olemaan oksentamatta ja katsoin tiukasti vain eteeni. Puhuminenkin teki pahaa. Mutta selvisin autossa oksentamatta, sain haettua lukonkin kaupasta.
Ja taas uudelleen autoon keskittymään ihan vain olemiseen.

Kotiin päästyäni, pyysin poikaa tyhjentämään kaikki ostoskassit (ja niitä olikin) ja itse menin kierimään lattialle (asentohuimausharjoituksia) poistamaan asentohuimauskohtausta. Aina noita harjoitteita tehtäessä tulee entistä huonompi olo, ennenkuin olotila lähtee helpottamaan. Mutta se lähti...

Joten voimapihdit ja kaikki mahdolliset lukkojen avaimet mukaan, ihan vaan varmuuden vuoksi. Kokeilin ensin kaikki avaimet läpi, ja kas! Häkkikellariin olisi tietty helpompi päästä oikealla avaimella, joka sitten löytyi siitä avainnipusta. Ja näin ei sitten voimapihtejä tarvittukaan.

Kaivoin vauvanvaatteita...tulevaa tarvetta varten (ei siis omaan käyttöön, vaan jatkokäyttöön siskolle). Ja ihana nostalginen fiilis!

 Olen joskus osannut ommellakin!

 Tämän löysin laatikosta. olen tämän ommellut noin 20-vuotta sitten vanhemmalle pojalleni. Tässä on jopa taskut, olen ollut joskus kyllä taitava!

Hupparipuku

Tämäkin puku on omatekemä, 20-vuotta sitten. Miten ihmeessä olen osannut tehdä jopa hupun? Taidot on kyllä ruosteessa ja pahasti.

The sukka!

Sillä nykyinen taitoni on tätä luokkaa...tämä on mun eka sukkani...täynnä virheitä, kantapää purettu kolme kertaa, neljännen kohdalla luovutin ja jätin sellaiseksi. Siellä täällä outoja kavennuksia, hukkuneita silmukoita jne...mutta se on kuin mä, ihan epätäydellinen, mutta lämmittää. :D

Nyt olisi tarkoitus tänä iltana aloittaa tuolle kaveri, sillä ei ole sukankaan hyvä olla yksin.



maanantai 21. helmikuuta 2011

Pakkasherran puhallus...

 Pakkasherra puhalsi...huuraan kaiken.

 Sai luonnon kimaltamaan...

 Sydämmellisesti...

 Sininen ja valkoinen, värit ovat sen..

 Satumaa aidan tuolla puolen?

 Kurre leikki piilosta...

Lehmuskin sai pakkasvaatteet.

Mut silti oli lämmin. :)

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Kevään voi jo haistaa!

 uutta elämää ei voi estää..

Mä en tidä mikä tää puu on, en ole todellakaan ollut hereillä luonnontiedon tunneilla. Vaikka luontoa rakastankin, en tunnista juuri mitään. Eli mikä on tää puu? Sama puu ylä, sekä alapuolella olevassa kuvassa.

 Vanhan ja uuden kohtaaminen

Niin...ei voi estää. Uusi tulee ja jyrää vanhan yli. Tuntuu vain häkellyttävältä havaita näitä tassutellessaan -26 asteen pakkasessa. Mutta kevät tulee...pakkasista huolimatta.


 Jää sulaa.

Jokaisen jään sulamisen myötä on kevät hetki hetkeltä lähempänä.  

 Sateenkaaren palanen sinisellä taivaalla.

Kurkistus.

Oli aika tiukka viikko töissä viime viikolla. Oli koulutuksia, open sijaistusta ja lisäksi omia menoja joka päivä työpäivän päätteeksi. Täytyy sanoa että akku on aika tyhjä.
Mutta siltikin, aloitin sukan teon, en todellakaan osaa. Olen yömyöhään väsännyt kantapäätä..purkanut kantapään kolme kertaa, ja nyt minkä eilen iltayöstä tein, saa luvan kelvata...luulen oivaltaneeni tekniikan, ja puikkojen järjestyksen ja kaventamisen tekniikan missäkin kohdassa. Nyt neulotaan jo suoraa sileää pötköä ja illalla ehkä pääsen kärkikavennuksiin, joiden en usko tuottava unettomia öitä, vaan ehkä saatan jopa kerrasta saada sukan loppuun saakka valmiiksi. Sitten pitäisi saada kasaan itsensä ja aloittaa seuraava sukka. Uh...mutta se kantapää ei ehkä enää ole niin ongelmallinen?

Mustekalakakku

Eilen käytiin myös ihanan pienen miehen 4-vuotis synttäreillä. Poika sai useita paketteja, mutta yhden kohdalla oli niin ihana kommentti, että sulatti sydämen ja kirvoitti naurun.

Aukaisi isoa legopakettia, ja mitä ilmeisemmin mitä mieluisinta ja toivottua. "Näin iso paketti ja ihan ILMAISEKSI! ".

Suloisuus tuo pieni mies.. :)

Pienen miehen äiti on mestari loihtimaan mitä upeimpia kakkuja, tällä kertaa saimme maistella mustekalakakkua. Ihan hervottoman hyvää, hyvästi taas dietti. :D

Nyt on hyvä fiilis. Kaksi lomapäivää lusittu ja kolme vielä jäljellä.
Niille jotka huomenna töihin menevät, hyvää alkavaa työviikkoa toivottelen!

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Uusi tulokas

Tiitu ja Taavi

Kerroin tuossa jokin aika sitten, joulun jälkeen, kuinka luokkamme kotilo kuoli.
Taavin kaverina oli ennen Tiivi...Tiivi oli aina hiukan sairaalloisen oloinen, mutta kaikella on tarkoituksensa. Iso Taavi oli ja on, hyvin elinvoimainen ja sai nyt kaverikseen pienen uuden kotilon, Tiitun.
Pidimme nimikilpailun luokassa, ehdolla oli useita nimiä. Esiraati valitsi niistä 4 ja niiden kesken käytiin demokraattinen äänestys, ja äänestystuloksena Tiitu nimi vei voiton.
Tiitu tuntuu olevan hyvin aktiivinen ja energinen liikkuja. Taavi sai sosiaalisen kaverin itselleen. Nyt kotilot ovat lähdössä taas hiihtoloman ajaksi kotihoitoon erään oppilaan kotiin.

 Walvillan villatehdas.

Walvillan villatehdas on edelleen musta aika hieno paikka. Joka talvi sen seinustoja ja räystäitä kehystää hienot jäät. Niitä tänään pääsin kuvaamaan kun olin matkalla kohti kampaajaa. Hiukset päässeet aivan retuperälle ja näytin jo aivan peikolta. Nyt näytän enää siistimmältä peikolta. :D

Moda Hair

Tässäpä kampaamoni, mun vakkaripaikka. Sinne on aina mukava mennä..saa hyvää palvelua, mukava ja symppis kampaaja jolla on rohkeutta toteuttaa asiakkaan villejä ideoita, sekä rohkeutta myös ehdottaa uutta. Siitä mä tykkään. Tänäänkin sain sekä mielelle että päälle virkeyttä ja energiaa. Kiitos Minna!

Hiuksien järjestelyn jälkeen vielä kävelin liki parin kilometrin matkan Giganttiin, ostamaan tietsikkaani ulkoista kovalevyä, jonne saan kaikki miljuuna valokuvaani talteen. Jos kone hajoaa, en menetä kaikkia arvokkaita kuviani.
Oli muuten niiin sikahelppo asentaa, että sen olisi osannut mummokin.
Nyt kaikki kuvat ovat visusti tallessa koneen ulkopuolella. Ah.

Vielä kaksi päivää töitä, sitten hiukan lomaa. Seuraavaksi menen töihin vasta ensi viikon torstaina, eli lomaa tulee 5 päivää. :)

Hyvää loppuviikkoa!

maanantai 14. helmikuuta 2011

back to bisness :)

 Luokkamme uusi kotilo...vielä nimetön.

Siis back to bisness, eli jälleen takaisin työelämään puolentoistaviikon saikun jälkeen.
Aika hienosti jaksoin...puoliltapäivin jalat hiukan hyytyivät, mutta silloin ehdin onneksi kunnon tauolle. Openhuoneen pöytä oli täynnä herkkuja. Ystävänpäivän kunniaksi siellä oli nyyttärit, kaikki oli tuoneet jotain, ja henkilökuntaa on paljon, joten pöytä notkui herkuista. Oli suolaista ja makeaa. Ei sitten tarvittu eväitä, joita en kyl edes ollut muistanut tehdä aamulla. Tuntui mahtavalta istua taas työkamujen kanssa...olla taas osa jotakin yhteisöä. Mut halaillen töihin takaisin vastaanotettiin, ihanaa!
Tuossa notkuilevan pöydön ääressä, pienessä sokerihumalassa jutut olivat, hmm...levottomia. Ei painokelpoisia. :) Hmm..Opettajat , asialliset ja akateemisesti koulutetut...;) Niin ja avustajat, mekin hiukan vallattomina, minä ainakin, tunnustan. :D

Mutta mun sairasloman aikana luokkamme oli saanut uuden kotilon menehtyneen Tiivin tilalle. Taavilla jälleen kaveri terraariossa. Ihana yllätys sekin! Nyt pidämme nimikilpailua, ja katsotaan mikä Taavin uuden kaverin nimeksi tulee?

 Piikkilankaa

Töiden jälkeen isukki tuli mut hakemaan ja mentiin isälle kahville. Oli onneksi kamera mukana...jäin kyydistä jo tienhaarassa ja kävelin kuvaillen isän pihalle. Sormet vaan jäätyivät kun jätin hanskat isän autoon.

 Heinäpaalit

Aikamme juteltua ja kahviteltua lähti isä mua kotiin tuomaan. Pyysin pysähtymään matkalla, halusin auringonlaskun aikaan muutamia kuvia napsia, maisema oli kauniin punertava.

Auringonlaskun värit.

Nyt tuntuu taas hyvältä...olla arjen syrjässä kiinni...

ps. aloittamani säärystimet ovat valmiit, mutta kuvaa en niistä kehtaa ottaa, ei oo kauniit ja on ihan eriparisetkin. Toinen putoo jalasta, toinen pysyy paikoillaan.
Mutta eilen illalla aloitin silti sukan tekoa... :) Enkä ees osaa sukkaa tehä, mut opetellaan!

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille ja hyvää ystävänpäivää!

lauantai 12. helmikuuta 2011

kuorrutteen kera

 Ihanat pallerot aidan päällä

Aurinko heitti aamulla jälleen uuden haasteen. Haastoi mut ulos, ei voi jäädä sisälle auringonpaisteella, tekee niin hyvää saada annos aitoa D-vitamiinia mollukan muodossa.
Ja kun kaikki on ulkona kaunista, puhdasta...
Ja jalatkin kantavat päivä päivältä paremmin...

 Tänään kuvailin kuorrutettuja aitoja. Näitä olisi ollut lisääkin...mutta keräsin suloisimmat ja herkullisimmat aidat näytille.

Kuin talvinen piparkakkumaisema...kuorrutetuilla aidoilla.
Kunpa voisi lisätä kuviin sen tunnelmankin, linnun laulun ja koiran räksyn.

Milla oli tänään oudon hermostunut ulkona, räksytti joka vastaantulijalle kuin kertoakseen että nämä tiet ja maisemat ovat vain meidän! :)

Odotan jo innolla maanantaita ja töihin pääsyä, työkyky kyllä ei ihan ole kohdillaan, mutta uskon selviytyväni. Ikävä töihin takas. (taidan olla tosi sairas...kuka töihin ikävöi?)

Ihanaa aurinkoterapiaa kaikille!

perjantai 11. helmikuuta 2011

Aurinkoterapiaa

 Vihreyttä! 

Tämä on varmaakin varmempi lupaus keväästä...alkavaa viherrystä. Oli suorastaan häkellyttävää havaita tuo. Mahtava auringonpaiste haastoi mut ja jalkani liikkumaan. Lenkki oli jo selkeösti helpompi ja aavistuksen pidempi kuin eilinen. Suunta on oikea.

 Jäätaide puhuttelee.

Matkan varrella oli paljon nähtävää ja kuvattavaa, aistittavaa. Ääniä, tunnelmia, jopa tuoksuja. Oli lähes euforisen hyvä olotila. Nautin joka askeleesta.

 Aidan raon asukki.

Toi oli tosi kaunis...varjot lankesivat kauniisti...tuli sellainen vaikutelma, että sinnikäs.

 Pulujen lento.

Voi sitä pulujen kukerrusta. Ne olivat tuon talon katolla lämmittelemässä ja nauttimassa auringosta. Nekin kevään tulon jo aistivat.


Erotu rohkeasti joukosta!

Tämän huomasin vasta kotona koneella...siellä joukossa oli yksi, joka ei sopinut ulkonäkönsä puolesta joukkoon...oli katon toisella syrjällä. Mua nauratti ja hymyilytti. Kannattaa klikata isommaksi, näkee paremmin.
Itseasiassa lähes kaikki kuvat klikkaamalla pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Joten klikkailemaan vaan.

Iltapäivällä tuli sisko masunsa kanssa kylään...juu, en ole siitä täällä kirjoittanut, mutta nyt ollaan sen verran pitkällä, että voi tämän verran mainita. Musta tulee siis jälleen täti.
todennäköisesti sellainen yli-lellivä. :)

Kotona jopa tänään imuroitu, leikattu kaikkien neljän eläimen kynnet...siivottu keittiö.
Nyt voin antautua sohvalle ja vain olla. :)

Hyvää viikonloppua!


torstai 10. helmikuuta 2011

jaloilleen, mars!

 Me kaksi, aina yhdessä.

Tänä aamuna paistoi vihdoin taas aurinko. Ja miten se taas latasikaan enrgiaa. Kamera ja koira mukaan ja ulos happihyppelylle ( lue: raahauskävelylle). Kuinka hyvältä tuntuikaan kävellä (raahautua) ulkona auringonpaisteessa, saada punaiset posket muustakin kuin kortisonista. Ihan oikeasta ulkoilusta väriä naamaan.
tahti on onnettoman hidas, mutta mihin valmiissa maailmassa kiire olisi?

Herkullinen katulamppu.

Tein sellaisen oman pienen korttelikierroksen ja laahustelin takaisin kotiin. Tyytyväisellä mielellä. Iltapäiväksi vielä olisi bussimatka keskustaan ja fysioterapeutin tapaaminen.
 Bussipysäkin jääpuikot.

Hyppäsin bussiin ja menin fyssen luokse. Kerroin fysselle koko tarinan, aina pulssista lähtien, nivusiin saakka. Kuunteli, pohti, mietti ja tutki. Mutta kun ollaan jo tosi tuttuja, sain sanotuksi että ole hellä!! :D
Hyvin hellästi tutki, käänsi ja väänsi...en iskenyt mustaa silmää, enkä huitaissut hänen käsiään pois. No, emme hullua hurskaammaksi tulleet, mutta vahvistui se, että kyseessä olisi lihasperäinen vaiva. Rentoutti, vatkasi ja päätyi lopulta teippaamaan nivustaipeen "auki", niin että siellä on nyt tilaa enemmän. Teippi kulkee myös kankusta lähes sääreen saakka, venyttäen myös isoja lihaksia.

Komiat puikot!

Ensi viikolla katsotaan miten olen teippauksesta hyötynyt. Yhden asian huomasimme heti, jalkani asento muuttui. Siis koko jalan. Jalka oli ollut mutkalla ja nyt se oli taas suorana, verrattuna toiseen jalkaan. Siitä täytyy jo olla tyytyväinen.

Mutta ei nää jalat kyl veläkään kanna kunnolla, vaikka kepin jätinkin jo nurkkaan.
Pitää nyt pohtia onko musta töihin ensi viikolla vai ei.
Ai niin, se TVT-leikkaus peruttiin. Soittivat sairaalasta, eivät voi leikata kun siitä jättikortisonipulssista on niin lyhyt aika. Haavat paranevat hitaasti ja tulehdusriski on liian iso.
No, parempi näin. En enää jaksakaan olla kipeä, menen leikkaukseen myöhemmin keväällä.

Nyt sohvan pohjalle.


keskiviikko 9. helmikuuta 2011

hukkaputki

Sairaalan katto

Tästä mun blogista ei ollut tarkoitus tulla mikään sairasosaston tarinat. Tämän piti olla lähinnä luontovalokuvaukseen liittyvä blogi. Mutta ajan kanssa tämä tuntuu muokkautuvan, aina tilanteen/tarpeen mukaan. Ei ole tarkoitus tylsistyttää ketään jutuillani...nyt vain tuntuu että olen hukkaputkessa. Toivon putkelle jo loppua.

Niin, siis pahis edelleen päällä, mutta oireet siitä helpottamaan päin, kunnes uusi vaiva ilmaantui hetki sitten. Nivustaive kipeytyi niin, etten voinut kävellä. Tilasin ensin ajan ihan työterveyslääkärille, joka totesi heti "taitaa olla tyrä" ja laittoi pikalähetteen sairaalan suuntaan. Siitä sitten lompsuttelin kepin kanssa äidin luo ja äiti heitti mut sairaalalle. Siellä ensin yhteispäivystykseen jossa mut laitettiin TK:n puolelle. Siellä oli nopeaa toimintaa ja lääkäri tutki nopeasti, totesi sen nivusessa olevan kivun johtuvan tyrästä ja yritti preparoida (laittaa takaisin suolikanavaan)...teki kipeää! Lopulta työnsin käden väliin, että RIITTÄÄ! En kestä enempää!
Siirsi mut vuodepaikalle ja nivusen päälle jääpalapussit ja painot kahdeksi tunniksi. Siinä makaillessani kuvasin kattoa. Tuota mikä yläkuvassa näkyy. Laskin noita reikiä, leikin kännykällä, tekstailin ja yritin saada ajan kulumaan.
Lopulta samainen lekuri haki mut ja vei toimenpidehuoneeseen uutta yritystä varten. Jäät olivat tehneet tehtävänsä, kipu oli aavistuksen laskenut ja aloitti toimenpiteen. Yritti noin 5min, kunnes käskin lopettamaan, en kestä enää!

Haki toisen, kokeneemman kolleegansa paikalle, joka hellästi vain tunnusteli ja pyöritti päätään. Ei tämä näin onnistu...siirto kirran puolelle ja katsotaan pitääkö leikata.

Siitä pyörätuolilla mut siirrettiin sitten sairaalan puolelle ja makuuttaminen jatkui. Liikkuminen kiellettiin, vessaan sain mennä. Labroja otettiin ja taas odoteltiin. Mä olin niin väsynyt jo kipuun ja olooni. Itkettikin.

Muutaman tunnin kuluttua tuli kirurgi tutkimaan..ja taas kiinni siihen kipeään nivustaipeeseen. Sanoin että en tiedä kestänkö enempää, sitä on tänään jo ronkittu niin paljon. Mutta pakko mikä pakko..ja taas kokeiltiin ja paineltiin ja puristeltiin. Tämä kirurgi oli sitä mieltä että ei voi asettaa Tyrä diagnoosia ilman Ultraäänikuvaa...ja sitähän ei ollut otettu missään vaiheessa....Antoi mulle tujut lääkkeet kotiin...ja käski ottamaan rauhallisesti. Aamulla piti mennä takaisin UÄ tutkimusta varten.

Tänään, aamulla, pääsin naapurin kyydillä sairaalalle, parin tunnin odottelun jälkeen ultraan. UÄ-lääkäri ei pystynyt todentamaan kystän olemassaoloa, ja pyysi hänkin kokeneemman kolleegansa paikalle. Joka tutki ja totesi että ei näy tyrää. Pohdiskeli kyseessä olevan lihasperäinen vaiva? Hmm??

Siitä sitten takaisin sairaalan päivystykseen ja uutta lääkäriä tapaamaan. Joka tietenkin halusi ronkkia kanssa sitä nivusta! Ei enää...ei kestä. Mutta pakkohan se vaan taas oli kestää.
Tosin tämä nuori lääkäri otti kokonaan eri näkökannan tutkimuksien perusteella, alkoi painelemaan lihastasolla...lantiota, nivusta ja alavatsaa. Kipu löytyi enemmän lihaksiston puolelta. No, se tietty oli helpotus.

Määräsi mulle Voltaren-geeliä, fysioterapiassa venytyksien keskittämistä lantioon ja kotona tapahtuvaan rauhalliseen venyttelyyn. Buranaa kipuun ja rauhallista oloa.

Tänään kun pääsin sairaalasta kotiin, olin kuoleman väsynyt. Raahauduin kotiin, käytin koiran ja painuin sänkyyn. Ekaa kertaa sairasloman aikana ehdin oikeasti levätä, sairastaa. Loma loppuu kohta ja en ole lähelläkään työkykyistä. Nyt otan rauhallisesti, nukun pitkiä päikkäreitä, hiukan venyttelen, ja neulon, luen kirjaa, kasaan itseäni. Haluan ehdottomasti päästä ensi viikolla töihin. En kuitenkaan ehdi olla kuin viikon töissä ennen seuraavaa sairaslomaa. Tämä kevät tuntuu valuvan hukkaputkeen..mutta jospa se tietää erinomaisen tervettä ja hyvää kesää? Näin on oltava, sen nyt päätin!

Joten nokka kohti kesää!

Aalloilla elämän, ensi kesänä taas. :)

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

aluevaltaus

Säärystimien alku.

Nonniin, nyt on pulssi takana. Kolme päivää sitä myrkkyä muhun valutettiin. Aika hyvä hoitovaste on jo näkyvillä. Käsiin alkanut palautua tunto, osittainen. Vasen jalka toimii taas, oikea hiukan heikkona, mutta ilman keppiä pärjää lyhyet matkat. Jos tiedän että pitää kävellä tai olla liikkeellä pidempään, otan kepin auliisti matkaan. Mitä sitä turhia rutisemaan, jos keppi avun tuo. Vuosi sitten tuo kirpaisi, kepin käyttöönotto pahiksen aikana. Se tuntui maailmanlopulta, mukamas. Mutta nyt, vuoden tauon jälkeen, kepin esiinkaivaminen ei tuntunut missään, se oli vain apuväline. Tästä voi tehdä johtopäätöksen...olen hyväksynyt taas jotain uutta. Eikä se ole pahasta, asioiden hyväksyminen.

Mutta huvittaa...kun kädet on nyt huonossa jamassa, niin mitä teen? Kaivan kutimet esille, minä joka en osaa edes kutoa. Todella törppöä, mutta niin mua. Haasteita pitää olla..helpolla en itseäni ole koskaan laskenut, enkä aio laskea nytkään. Eli huteroilla tuntopuutoskäsilläni teen silmukan kerrallaan, jälki ei ole kaunista, eikä tasaista. Kuvaa ehkä elämääni? Ei niin kaunista tai tasaista, mutta tyytyväinen siltikin.

Korkojen kera.

Perjantaina, pulssin vikana päivänä, lähdimme työporukan kanssa tuonne nauhoituksiin. Mentiin tilataksilla, 16 hurvittelevaa naista ja yksi mies...:D
Olen itse ollut muutaman kerran menneisyydessäni esiintymässä telkkarissa, joten ei juurikaan jännittänyt. Olen ollut video-treffeissä ja Amorin kaarissa, ihan siellä esiintyjäpuolella. Nyt oli kiva istua yleisössä, ei tarvinnut jännittää tai stressata, vain nauttia. Hauskaahan tuota filmaustouhua on katsella..mitä siellä kulissien takana tapahtuukaan. Miten kaikki toimii...tiukalla aikataululla, napakoilla ohjeistuksilla.
Lämmittelemässä yleisöä oli stand-up koomikko. Sai yleisön rennoksi ennen nauhoituksen alkua...oli melkein kaikkein parasta koko hommassa. Ikävä kyllä koomikon nimi on tästä päästä pudonnut pois. Mutta hyvä se oli!

Hyvinkään sairaala

Perjantaina kun pääsin pulssista, meni isä sairaalaan. (tämä siis ennen sitä illan filmauskeikkaa) Isältä leikattiin lonkka, jälleen kerran. Isä itse sanookin, että sillä on VIP kortti Hyvinkään sairaalan Leiko-osastolle. Ehdimme juuri ja juuri siskon kanssa isää tervehtimään ennen leikkausta...kun pääsin pulssista, oli sisko sairaalan pihalla, ja siitä kipitimme (ajoimme autolla) Leikon pihalle. Isä istui siellä ala-aulassa tippapullo kädessään. Ehdimme jutella ehkä 10min ja hoitsu tuli ja haki isän. Toivottelimme hyviä unia.

Eilen, lauantaina käytiin sitten isää katsomassa, ja hyvältähän tuo näytti. Siellä isä ja tytär kulkivat sitten kumpikin keppien kera. Tai no, mulla vain yksi, isällä kaksi.
Nyt alkaa isällä taas kivulias toipuminen leikkauksesta. Ottaa aina aikansa että isoista operaatioista toipuu. Mua jännittää niin maan vietävästi oma leikkaukseni..aikaa siihe on enää 2 viikkoa. Apua!
Sama paikka missä isäkin leikattiin...eli Leiko (Leikkaukseen kotoa) osastolla.
On muuten aika hieno paikka, kuin hotellin ala-aula se vastaanotto. Ei todellakaan näyttänyt sairaalalta. Kuin hotelliin olisi mennyt, missä asukkaat olivat tipparuokinnassa. :)

Ensi viikko mulla on saikkua. Odotellaan että kortisoni tekee temppujaan lisää ja että olen sitten varmasti työkuntoinen kun palaan työmaalle... Ehdin jopa sitten olla viikon töissä kun jo alkaa seuraava saikku...no höh. Tälleen menee tää talvi tässä...tapahan se on tämäkin.

Nyt kutimien kimppuun!