sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Tuulen teitä...

 Tuuli pöllyttää.

Mahtava auringonpaiste, lintujen laulu, tippuvat räystäät ja tuulen ujellus. Siitä oli tämä aamu tehty. Ensin ajattelin ulkona olevan kylmä ja pukeuduin hyvin, mutta aurinko yllätti ja se lämmittikin. Voitti tuulen voiman. On se sellainen voimapallukka. Se antaa energiaa ja lämmittää, Niin ihoa kuin sielun syövereitä.

Olin aamulla jotenkin hyydyksissä, mutta pirteä aurinkolenkki latasi muhun energiaa ison satsin. Sitä riitti sitten vielä kotonakin...

 Valo ja varjo...ne leikkivät lumisella tiellä.

....mä jaksoin kaivaa esille imurin ja esittelin sille taas paikkoja, ettei vain unohda perustehtäviään eikä työpaikkaansa. Jos imuri liian kauan makuuttaa kaapissa, ei se muista mitä pitää tehdä. Nyt muistaa taas, otin kaiken hyödyn irti imurista. Imasin pölyt lattialta, tamppasin sillä sängystä pölyt, näytin parvekettakin... Jokaiseen huoneeseen pääsi pyörähtämään, jottei totuus unohtuisi.

Hukkalämpöä

Tää komeili yhden talon katolla. Ikävä kyllä en saanut vangittua kuvaan auringonloistetta tuossa jäässä. Se kimalteli loistokkaasti, mutta säihke sammui kun kuvaa katsoi kotona koneelta. Ei loistetta, mutta mä näen sen silmissäni, ja te voitte kuvitella miten tuo loistaa.

Mulla jatkuu kirjainlyhenne ihmisten tapaaminen jälleen huomenna. Olen sattumien kautta päässyt juuri diagnosoidun naisen tukihenkilöksi ja menen huomenna häntä tapaamaan. Ollaan tekstitelty ja puhelimessa puhuttu siitä, mitä on saada tämä DG (MS)...ei se elämä siihe lopu, se vain muuttaa muotoaan. Olen luvannut omasta tahdostani kulkea tätä alun matkaa hänen kanssaan, tukea antaen, neuvoja jakaen ja ennenkaikkea kuunnellen ja toivoa yllä pitäen.

Tuon huomisen hetken jälkeen menen sitten hoidattamaan hampaat kuntoon...eli hammaskivenpoistoon. Täytyykin muistaa heittää antibiootit laukkuun ja muistaa ottaa satsi pillereitä naamaan ennen toimenpidettä.

Nyt hyvää yötä!

lauantai 29. tammikuuta 2011

Alina

Alina-huivi

Tänään ajelimme isän kanssa kohti Forssaa, tapaamaan nettimaailman tuttavaani. Sain häneltä tuotetta, mitä ei itse voinutkaan käyttää, mutta minulla sille oli iso tarve. Joten matka Forssaan tuli tehtyä mielellään, jo pelkästään siksikin että taas yksi uusi ihminen sai kasvot ja äänen. On aivan erilaista tämän jälkeen olla yhteyksissä, kun "tuntee" toisen myös IRL.

Langanpäitä Blogissa Alina-huivin tekijän omia tarinoita. Kannattaa käydä sielläkin pyörähtämässä. Itseasiassa tämän huivin kuva taitaa olla sielläkin? Muistaakseni.

Huivi on ihan mun värinen ja oloinen. Ihanan huivineulankin sain siihen.

Nyt olisi tarkoitus viettää loppuviikonloppu rauhassa rauhottuen, jottei olisi niin uuvuksissa taas maanantai-aamuna kun töihin olisi lähdettävä.

Enpä tässäkään tämän enempää jaarittele...kirjoittelen taas kun asiaa tulla tupsahtaa. :)

Rentoudutaan!

perjantai 28. tammikuuta 2011

kohtaamisia

Jäädyksissä

Ja se olis sitten viimeinkin se perjantai! Koko viikko taas odotettu, mulla on tunne että toistan itseäni, viikosta toiseen...maanantai...ja sit taas perjantai. 

Tänään kuitenkin oli työpäivän päätteeksi tiedossa mukavaa vaihtelua. Pitkään netinsyövereissä tuntemani henkilö muuttui lihaksi, eli näimme ihan oikeassa elämässä. Hän tuli Hyvinkäälle tapaamaan toista ystäväänsä ja me tapasimme ensin toisemme. Kuten arvata saattaa, meitä(kin) yhdisti samainen kirjain/numero-yhdistelmä G35 eli MS.
On kuitenkin niin tärkeää omata oma tukiverkkonsa kaltaistensa parissa, että näitä ihmisten välisiä suhteita täytyy vaalia. Toki kaikkia muitakin, mutta näissä on kantavuutta sairastamiseen. Tietää että toi toinen tajuaa mistä puhun jos kerron että tunnen mutta en tunne...(siis aistimuksia iholla).

Menimme kulmakahvilaan salaatille, aika lensi kuin siivillä ja oli mielenkiintoista kuulla toisen tarinaa elämästään. Muustakin kuin sairauden kannalta. Ihan siis tavallisia tutustumisen kiemuroita. Mukava tapaaminen ja todella toivon että tapaamme vielä uudelleen ja yhteys säilyy jatkossakin.

Huomenna matkaan Forssaan, tapaamaan toista samaisen kirjainyhdisteen omaava henkilöä.  Hänetkin tapaan ensinmäistä kertaa oikeassa elämässä. Joten viikonloppuni menee mäsäillessä. :) Ja tapaillessa uusia ihmisiä.

Muuten, edellisen postauksen mopoileva karhu pääsi aamuposti-lehden tämänpäiväiseen julkaisuun. Lähetin sen sinne, ja kas, se komeili tänään lehdessä. :)
Kiva aamuylläri.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Kotiin matkalla

 "Keko"-korttelin rakennusta.
Hyvinkäälle rakennetaan massiivista ostoskeskusta, jonka nimeksi tulee Willa.
Työnimenä on Keko-kortteli. Tuon massiivisen rakennussysteemin pitäisi olla valmiina 2012..eli jo vuoden päästä. Aika kunnianhimoinen on tuo hanke. Tässä kuvassa näkyy vain yksi pienenpieni osa tuota rakennusprojektia.

 Kirkkopuiston rappusissa.

Aamulla koiraa ulkoulutettaessa huomasin taivaalla tähdet ja hyytävän pakkasen. Joten näppäränä tyttönä päättelin olevan tulossa aurinkoisen päivän. Ja sitä on saatukin odottaa ja kauan.

 Kirkkopuiston näkymää.

Pakkasin aamulla laukkuun kameran ja olin jo päättänyt tulla töiden jälkeen keskustaan ja jäädä siellä pois bussista. Käppäilin ihanassa paisteessa (hyytävässä ilmassa), ja nautiskelin lumimaisemista auringon paisteessa.

 Pyramidi-kirkko takaapäin. Erikoisen näköinen ilmestys...nousee maasta jokin erikoinen kummajainen?

 Kirkon sivustalta näkymää "keskustaan"...joka ei ole Hyvinkäällä kovinkaan iso. Mutta ehkä tuon Willa-keskuksen valmistuttua näyttää enemmän keskustalta kuin nyt?

 Funkkis-talo Kauppalankadulla.

Mua muutamat ihmiset tuijottelivat kun kuljin keskustassa iloisesti kamera kaulalla kiikkuen, luulivatko lehtinaiseksi? Ihan sama, What ever...mä kuvailin sinne tänne. :D

 Jussintorin mopoileva karhu juuttui lumeen. :)

 Rautatieasema

Rautatieaseman jäätyneet tikapuut.

Tekipä terää pieni jolkottelutuokio työpäivän päätteeksi. Aurinko ja raitis ilma piristivät, ja jäi hyvä fiilis. Jos vaikka sais tehtyä kotonakin jotain...kun tästä koneelta pääsen irti.
Tuntuu että vauhdikkaan viikonlopun jälkeen on aivan puhki. Ei meinaa jaksaa töissä ahertaa, saatikka kotihommeleita tehdä. Tarttis jo tulla pian uusiksi viikonloppu, jos ehtis levätäkin. :)

Hyvää loppuviikkoa!

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Laukku-Leena


Laukku-Leena

Sain tänään kuulla, että "Laukku-Leena" on Hyvinkäällä. Tupperkutsujen jälkeen lähdimme häntä joukolla etsimään. Tarkoituksenamme ilahduttaa ja auttaa missä voimme.
Laukku-Leena on valinnut vaihtoehtoisen tavan elää. Kantaa omaisuuttaan mukanaan, kuulemma jotain on jossain säästössä, mutta pääasiallisesti omaisuus on noissa 48 pussukassa/laukussa. Alunperin näitä laukkuja ei ollut näin paljon, matkan varrella on tullut lahjoituksia ja kirpputoreilta ostellut käyttövaatetta. Joskus sortunut ostamaan myös jotain turhaa vaaleanpunaista hömpötystä, kuten naiset yleensäkin. Talvivaatetta on niin paljon, että pyykkiä ei tarvitse pestä. On vaihtaa puhdasta ylle kun likaantuu. Laukku-Leena on lähtenyt liikkeelle vuosi sitten helmikuussa, pakkasten lauhtuessa. Joulukuun 2010 oli viettänyt Tuuloksessa ostoskeskuksessa ja odotellut pakkasten lauhtumista.
Kun pakkaset lauhtuivat, oli jatkanut matkaa.

Minulle ei valjennut syy tähän elämäntapaan, mutta sinnikäs ja sisukas nainen on kyseessä. Ei mikään huuhaa-ihminen, hyvin mukava, juttelevainen, kuitenkin varautunut. Mitä tietenkin kannattaa olla tuollaisessa tilanteessa.
Veimme hänelle leipää, kahvia, pullaa, keksiä ja mandariineja. Annoin myös yhden laukun, koska häneltä oli yksi hajonnut, ei kestänyt pakkasta. Annoin myös yhden pilkkijakkaran, ei tarvitse lumihangessa istuskella ja jäädyttää takamustaan. Pilkkijakkara on myös kevyt kantaa ja menee pieneen tilaan.

Kannoimme yhden välin hänen laukkuja, hän kantaa ne aina näkömatkan päähän ja siirtyy näin hyvin hitaasti paikasta toiseen. Yöpymisetkin tapahtuu ulkona. Joku oli hänelle lahjoittanut makuupussin joka kestää pakkasta -30 asteeseen saakka. Siinä tarkenee nukkua. Laukku-Leena liikkuu mieluiten lähellä asutusta, on turvallisempaa.
Kysyttäessä määränpäätä, hän ei nimennyt mitään lopullista paikkaa, mutta tällä hetkellä matkalla Rajamäelle, jonne on tilannut kirjastoon kirjan jonka aikoo lukea.
Eli aikoo viettää useamman päivän siinä paikassa, rauhoittua, levätä ja lukea.
Liftin hän saattaa ottaa, mutta vain paketti-autoilta, sillä laukut eivät henkilöautoon mahdu. Mutta sisukkaasti liikkuu myös jalkaisin pidempiäkin matkoja laukkujaan kantaen, aina näköetäisyyden päähän.


Laukku-Leena ei välitä julkisuudesta, ei tee tätä julkisuuden takia. Toimittajat ovat yrittäneet häntä haastatella, mutta on käskenyt heidät pois. Ei halua lehtijuttuja itsestään. On käynyt myös Hyvinkään paikallinen lehti yrittämässä, heidät on käskenyt pois.
Kerroin pitäväni blogia ja kysyin lupaa laittaa hänestä kuvan. Ensin kieltäytyi, mutta kun olimme jutelleet aikamme, antoi luvan kuvaan jossa hän näkyy takaapäin ja hänen takanaan  näkyy kaikki laukut. Sain myös luvan kirjoittaa asioita joilla häntä voi ilahduttaa halutessaan ja kun kysyimme mitä ne asiat olisivat...vastaukseksi saimme. Jos vitamiineja saisi... :)

Laukku-Leena ei kerjää, eikä pyydä. Tuloja hänellä ei ilmeisesti ole, sitä emme kysyneet. Hän ottaa vastaan jos kokee että antaja antaa sydämestään, ei itsekkäistä syistä. Tai näin asian koin.

Kun olimme siinä aikamme turisseet, laukkuja kantaneet olimme saaneet selville, että hänelle voisi lahjoittaa "Tallinna-kärryjä". Millä olisi helpompi kuljettaa kasseja päällekkäin pinoten. Yksi olemassa olevista oli juuri hajoamassa. Hänelle voisi myös viedä tukevapyöräisiä lentolaukkuja, joita olisi helpompi vetää perässä.

Kahvin hän juo mustana, sätkätupakkaa polttelee, ja ruokakin on aina tervetullutta.
Mutta ei kannata lähestyä häntä ilkeästi, tuomiten, vaan mieluiten rehdisti, auttaen, mutta liiallinen apu ei ole hyvästä. Eli tuskin kannattaa työntää 100 euroa käteen, se tuntuisi varmasti jo hankalalta vastaanottaa. Onhan hän itse valinnut tuon elämäntavan. Käytännön apu on paras apu.
Pienen matkaradion hän omistaa, josta kuunnella säätiedotukset. Patterit kuulemma vain helposti pakkasella hyytyvät. Laukku-Leena on kuitenkin keksinyt avun ongelmaan, jemmaa pienen matkaradion alushousuihinsa ja siellä se pysyy lämpöisenä ja toimintavalmiina. Matkapuhelinta hänellä ei ole, koska sellaiset varastetaan helposti. Kun kysyimme että entä jos sairastut, mitä teet? No, silloin on soitettava 112..sillä ei näitä laukkuja voi jättää mennäkseen käymään lääkärissä.

Hiukan me kuitenkin annoimme myös rahaa, emme isoja summia, mutta sen verran että sen vastaanottaminen ei tuntunut nöyryyttävältä. Ja saa huomenna kaupasta ostettu jotain syötävää. Hyvän ja tuhdin iltapalan hän sai nautittua meidän kanssa jutellessaan. Sai taas voimia jatkaa laukkujen kantamista.

Kun kysyin mitä hän tällä hetkellä eniten toivoo, vastaus oli..."Tulisi pian kesä!"

Eli jos törmäät Laukku-Leenaan, voit ilahduttaa häntä; Ruualla, sätkätupakalla, murukahvilla, Poretabletti-vitamiineilla, pureskeltavalla D-vitamiinilla, virvokejuomalla (esim. Vissy), Lentolaukulla, "Tallinna-kärryillä" (siis kaljakärryt). Sekä kantamalla laukkuja yhden näköetäisyyden matkan verran.

Mitä itse opin?
Ei onneen tarvita paljoa...sillä ei hän onnettomalta vaikuttanut.

Hyvää alkavaa viikkoa näiden ajatuksien kera!

Tässä kuvaa laukuista, joita siirtelimme. Ovat kuvassa hujanhajan.

Humussa

Juhlahumua (kuvassa sankari ja vanhempansa)

Juhlat on nyt juhlittu, kaikki meni niinkuin pitikin, juhlat onnistuivat. Kaikilla hyvä mieli, hauskaa ja mukavaa yhdessäoloa..
Sankari ei pidä esilläolosta, mutta sekin alkoi sujua muutaman tervetulomaljan jälkeen.
Vieraat tulivat vaiheittain, ja joka satsin saapuessa nostimme maljan...myös minä. Juuh, se otti koville, kun en alkoholia normaalisti käytä. Puheeni sankarille muuttui kerta kerralta omituisemmaksi, mutta irrotti hyviä nauruja. Joten se siitä.

"Puhe" oli alunperi jotakuinkin tälläinen...

" Aktiivikasvatukseni on nyt saanut päätöksen, ja on aika sinun kokeilla omien siipien kantavuutta. Vielä ne siivet eivät ehkä ihan täydelleen kanna, ja saatat lennellä päin laseja. Toivon mukaan et kuitenkaan niskojasi taita ja otat niistä lasia päin lennoista opiksesi.
Apua tarvitessasi käännyt puoleeni ja räpiköimme sitten yhdessä.
Nyt on kuitenkin juhlapäiväsi ja toivon sinulle suuresti Onnea rakas poikani.
Onnea ja Skool!"

Niin, suurinpiirtein noin se meni...jossain vaiheessa, ehkä neljännen maljan kohdalla jo sanoin että tänään todennäköisesti lennät päin laseja...ööh..se oli kuoharin puhetta se. Mutta mukavaa ja rentoa.

Kaikki herkut olivat aivan sairaan hyviä...ja tekivät kauppansa. Vähän jäi makeaa jäljelle ja ne tarjoillaan tänään Tupperware-kutsuilla. Hyvin organisoitu? Yksillä leipomisilla ja siivoamisilla kahdet happeningit. Säästää aikaa, vaivaa ja rahaa. Että mä olen fiksu? :D

Juhlasankari poistui illalla paikalta puoli kahdeksan aikaan, leveästi hymyillen, kohti kamujen kanssa jatkuviin syntsäbileisiin. Valistin ottamaan varovaisesti, pitämään kohtuuden ja olemalla "järkevä". Sanoin että luottamus on ja jotta se säilyy, on oltava sen arvoinen. Yöllä kävimme yhden puhelinkeskustelun, ja kaikki oli hyvin. Lupasi heti aamulla herätessään laittaa viestiä. Juuri tätä kirjoittaessani tuli tekstari jossa luki "elossa vielä". Joten hengissä... muusta olosta en tiiä. Mutta kun kotiin saapuu...voi olla hiljaa ja kalpeena. Kiva olla varmaan krapulainen ja olla keskellä tupperkutsuja?
Tai...enhän vielä tiedä..jollei vaikka ottanutkaan liikaa?
Niin, mun poitsu on ollut sellanen mammanpoika, ei niin kovin ole liikuskellut, enemmän kotosalla viihtyvää laatua. Tämä oli eka tällainen oikea "bile-ilta". Aika harvinaista nykyaikana että ehditään siihen täysi-ikään ennen biletystä. Mutta tässä kohtaa kodin malli varmaankin antanut suuntaa? Itse on biletä, en juo kuin näitä onnittelumaljoja juhlissa. Jos sitä voi alkoholinkäytöksi kutsua? No, eilen piti niitä onnittelumaljoja ottaa useamman kerran, varmaan parin vuoden edestä.

Nyt on hyvä mieli.


torstai 20. tammikuuta 2011

18w ja SKOOL!

Aika menee siivillä

Tänä aamuna herättelin poikaani kuten ennenkin. Sain vastaukseksi, sammuta valot, mene pois, ei vielä, ja muuta outoa ymmärtämätöntä mutinaa josta en saanut selvää.
Menin keittiöön, korkkasin viime kesältä jääneen drinksupullon, kaadoin lirut shamppanjalaseihin ja menin takaisin herättelypuuhiin. Ja taas sama litanja...mee pois, valot pois ja Mmmkiiwibbdu9298r8yfg...ja jotain...
Sanoin että nyt kyllä kannattas aukaista silmät...
Aukesihan ne, ja ojensin lasin "shamppanjaa" pojalle. Toivottelin hyvää huomenta aikuiselle lapselleni, kilisyteltiin laseja, skoolattiin ja hörpättiin huikka.
Juhlantuntua arkiseen aamuun. Itselleni jäi niin hyvä mieli pojan leveästä hymystä joka ulottui korvasta korvaan...ja se kesti huulilla pitkään. Luulenpa että muistaa 18-vuotis aamunsa kauan. 

Ei sitä isoja ja kalliita asioita tarvitse olla, jotta saa arjestakin juhlaa, vain hiukan kekseliäisyyttä. Tämä idea tuli työkaveriltani, kiitos hälle. 

Nyt olisi aloitetava kodin siivoaminen juhlakuntoon...aikaa muutama päivä.
Joten hihat heilumaan ja imuri huutamaan.

:)

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Jännitystä

Valoa oksien takaa

Juups, tein tällä viikolla isoja päätöksiä. Päätin mennä erääseen leikkaukseen, minkä olen perunut jo 3 kertaa, niin että mut lopulta poistettiin jonosta. Nyt olen saanut rohkeutta kasaan ja sain soitettua leikolle ja varattua itselleni leikkausajan. Jos kaikki menee niinkuin pitää, olen leikattavana 21.2...ja jos leikkaus sujuu hyvin, pääsen samana päivänä kotiin. Ei ole onneksi kyseessä mikään elämän ja kuoleman leikkaus, mutta huomattavasti elämänlaatua parantava leikkaus. Siispä, nyt menen. Jos jotakuta kiinnostaa, googlaa TVT-leikkaus, tiedät mistä on kyse. 

Tällä viikolla on ollut pakko ottaa joka päivä pakolliset päikkärit, ja illalla uni maittaa päikkäreistä huolimatta. Nyt alkaa huomenna sitten kodin siivous ennen poitsun synttäreitä. Huomenna on SE virallinen päivä, kun tuosta nuoremmastakin tulee aikuinen, siis lain silmissä. Mun silmissä aina mun pieni ja viaton poikani...(tiiä tosta viattomuudesta, saatikka pienuudestakaan...)
Mutta on se rajapyykki myös näin äidille...kun ei enää ole oikeasti ns. huollettavaa, vaan ihan aikuisia lapsia. Enhän minä kuitenkaan ole vanhentunut? Enhän?

Niin ja autottomuudesta...aika mukavasti olen pärjäillyt. Aamuisin olen mennyt joko bussilla, tai sitten ohiajavien työkavereiden kyydissä. Kotiin päin sitten bussilla. Hyvin sujuu. Isompiin ostoksiin olen saanut kyytiä isältä, äidiltä tai naapurilta. Joten kiitos heille!

Ei tämä autottomana olo ole niin kamalaa...vain sitä tulevaa kesää pelkään, että pääsenkö rannalle? Kun mä näädyn jos joudun olemaan kesällä kotona, neljän seinän sisällä. Tosin mulle on pyörä tiedossa kesäksi, sillä pääsen liikkeelle aika kivasti, mutta rannalle saakka en. Se on liian pitkä matka poljettavaksi. Mutta...äiti tykkää käydä rannalla, ja naapuri ja muutama ystävä...joten kyllä mä sinnekin itseni saan hoidettua. :)

Ja mitä sitä kesää nyt murehtimaan? Eletään ensin tää talvi alta pois. :)

Mut hei...kiva kun taas kävit, tulethan taas?

PS. Kirjasuosituksia sivua myös päivitetty.


sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Kodin päivitystä.

Nukkunurkkaus

Tänä viikonloppuna olen uudistanut kodin ilmettä. Mun koti on aina ollut sellainen kaikenkirjava paikka. Olen kerännyt kaikki tavarat tutuilta ja kirpparilta. Joten voi kuvitella että väriskaala on mielenkiintoinen. Värit ovat kylä olleet aina jotenkin toisiinsa sointuvia. Vanhan skaalan mukaan murretut värit, viihreä, terrakotta, punainen, oranssi.

Mutta nyt mieli halajaa hallitumpaa kokonaisuutta, jotain erilaista. Ostin munakoison värisen päiväpeiton, ja siihen päälle oliivinvihreät tyynyt. Näyttää hyvältä.
Mutta sitten katsahdus rahiin...eiii, punainen rahi EI sovi tänne! Mutta rahista en halua luopuakaan...joten....


Rahin uudistus

...rahi sai uuden elämän eri värisenä. Ostin kasan koristetyynynpäällisiä, leikkelin ne kangastilkuiksi ja aloin ommella...muutaman erehdyksen jälkeen (kuten silittäminen liian kuumalla, sulatti yhden tyynyliinan, ompelu vahingossa oikea ja nurjapuoli yhteen, ja purkamaan...ja muutama muukin hassu kömmähdys) Sain kuin sainkin tuon valmiiksi! Otti "vain " kuusi tuntia aikaa....Ja niskajumituksen sain palkaksi hyvän mielen lisäksi.
Ostin myös alla näkyvän maton, joka on oliivinvihreä ja siinä on rusehtavia ja vaaleita kermanvärisiä lehtiä. Verhot olivat sattumalta oikeaa sävyä, eli kermanväriset, joten niihin ei tarvinnut kajota.

Paikalleen jäänyt vihreä sohva ei soinnu...mutta sen on pakko tönöttää tuossa vielä jonkin aikaa, kunnes saan rahat kasaan uutta sohvaa varten, joka tulee olemaan mitä ilmeisimmin ruskea. Joten sitten sävyt olohuoneessa tulisivat olemaan, ruskea, munakoiso, oliivinvihreä.
Kuullostaa hyvältä...aika ruokaisaa? Ruskea tuo mieleen nimittäin suklaan. :D

Puuhakas viikonloppu...mutta kotia päivitetty, ja juhlan odotus jatkukoon...ja huomenna työt. Mukavaa! On taas kiva olla minä. :)

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

perjantai 14. tammikuuta 2011

Shamppanjaa ja juhlan odotusta

Queen Berry

Pian on kulunut 18-vuotta siitä, kun nuorempi poikani ensinmäisen kerran parkaisi ja silmänsä aukaisi. Se tapahtui 20.1.1993 klo 0.59 yöllä.
Tuo suloinen pellavapää syntyi muutamien hankaluuksien kera, kuten kaulan ympäri kietoutuneen napanuoran, hetkellisen happivajeen sekä sydämen hiljentymisen. Minut, äippä, valmisteltiin hätäsektioon...mutta kun mua oli roikutettu pää alaspäin jonkin aikaa, sydänäänet palasivat ja napanuora heltesi pojan kaulasta ja sanottiin, että sit ekalla ponnistuksella poika ulos! Ja tein työtä käskettyä, pöhnässä esilääkityksestä, pelosta järjiltäni väänsin lantiosta kaikki voimani ja poika oli ulkona, hiukan sinertävä pieni paketti, mutta ääntä lähti heti!
Tuo pieni paketti nostettiin rintani päälle, ja se hetki...se on aina itkun ja liikutuksen hetki. Tosin, siinä lääkepöhnässä ollessani, osa on hämärän peitossa. Mutta onneksi vain osa. Sain pienen punertavatukkaisen pojan, toisen poikani. Voi sitä rakkauden määrää, ei sitä voi mitata millään. Kaikki kivut ja tuska jäävät sille veriselle sotkuiselle synnärin vuoteelle...siihen nyytin suloiseen tuhinaan, ekaan rintasyöttöön, ekaan jokaiseen hetkeen sen lapsen kanssa. Jokaisen lapsen kanssa ne ekat hetket ovat kaiken surun pyyhkiviä.

Nyt siis valmistaudun ensi viikonloppuna täällä kotona pidettäviin syntsäjuhliin.
Pojan kunniaksi tarjolla herkullista kuohuviiniä, voileipäkakkua, täytekakkua, pullaa, keksejä ja muita herkkuja.
Onneksi apuja tulee eri suunnilta. Työkaveri tekee pientä maksua vastaan voileipäkakut, äiti leipoo pullat, ex-anoppi tekee täytekakun, mä ostan keksit. :) Aika hyvä jako?
No, leivon mä rahkapiirakkaa. Ja siivoan kodin, tosin poika saa luvan auttaa, että saadaan hyvät juhlat kasaan.

Sitten juhlia seuraavana päivänä onkin mu kotona Tupperware-kutsut ja silloin syödään loput hetkut, jos jotain jäi jäljelle. Nam nam! Pääsen näin yksillä leipomisilla, säästän hiukan itseäni.

Työviikko takana, se meni hyvin. Oli itseasiassa oikein mukava viikko. Tein open hommat ja ensi viikolla on opekin paikalla Thaimaan reissultaan ja loppuviikon olikin koulutuksessa.
Hyvä saada myös töissä tiimi kasaan...päästään taas täydellä höyryllä eteenpäin!

Nyt nautinnollista viikonloppua viettämään, te kaikki muut myös!

tiistai 11. tammikuuta 2011

Töissä jälleen...

Lunta piiskasi eräänä iltana.

No nyt, nyt on arki ilman autoa lähtenyt liikkeelle. Maanantaina töistä tullessa mut valtasi rauha, kiireetön rauha. Tiesin että kukaan ei soita ja pyydä kyytiä, ei tarvitse ajaa työpäivän päätteeksi ympäri Hyvinkäätä, kierrellen milloin kenenkin asioilla, harvemmin omillani.
Tämä oli se yksi rasite, mikä auton mukana tuli, en voinut tietyistä syistä kieltäytyäkään. Mutta nyt vastaan vain itsestäni ja siitä että saan omat asiat hoidettua. Tajusin sen kun oli se eka autoton ilta, että kuinka väsynyt olin siihen rumbaan ollut. Näköjään kaikkeen lopulta tottuu ja vasta tilanteen muututtua huomaa sen hyvät ja huonot puolet.
Näppärästi olen bussilla päässyt liikkeelle. Tämän viikon pääsen aamuisin työkaverin kyydissä, kun on pakko ehtiä ajoissa töihin. Olen yksin luokassa tämän viikon, ja sinne on nyt ehdittävä ajoissa. Bussilla saattaisin myöhästyä hetken, mikä ei nyt onnistu. Mutta onneksi tästä mun talon ohi ajaa aamuisin ainakin 3 eri työkaveria. :)
Bussilla tulen sitten körötellen kotiin. Sekään kovin hankalaa ole. Kun astun töissä bussiin, se ajaa keskustan kautta, mutta sama bussi ajaa suoraan mun kotiin, joten mun ei edestarvitse nousta bussia vaihtaakseni. Työpaikan vieressä on kauppa, missä voin tehdä päivittäisostokset, joten raskaita kantamuksiakaan ei tarvitse raahata bussia vaihtaessa, kun vaihtoa ei ole.

Tosin bussikuskille sain vääntää rautalankaa kuukausikorttia ostaessani. Mulla oli tallessa viime talvelta vanha kortti. Kun on vanha kortti ja antaa sen vaihdossa, ei tarvitse maksaa panttimaksua. Tämä bussikuski otti multa vanhan kortin...ja annoin uuden kortin bussirahan. Se valmisti mulle uuden kortin, laittoi mun tiedot ja sanoi hinnan ja pyysi rahaa. Johon että mä jo annoin sen rahan. Se pyöritteli silmiään...mutta uskoi kuitenkin. Rahasti, antoi mun kortin ja menin  istumaan. Tajusin että sain liian vähän rahaa takaisin. Se oli kuin olikin ottanut pantin siitä uudesta kortista. Marssin sen luokse ja selitin että mun kuuluu saada se panttihinta takas, koska mulla oli antaa vanha kortti vaihdossa. Taas silmien pyörittelyä, ei mennyt tajuntaan. Selitin taas...ja uusi kierros silmien pyörittelyä. Lopulta kysyi mitä haluan? Haluan saada 7euroa, niin ollaan sujut. Sitten se sen mulle antoi, mutta tuskin tajusi mistään mitään?

Mutta pahis on aisoissa, töissä pärjään ja ah, kuinka mukavaa onkaan olla töissä!
Ihana itseasiassa olla taas arjen syrjässä kiinni, se antaa energiaa, ja sitä tarvitaan.
Ja huomenna on jo keskiviikko!

Hyvää loppuviikkoa!

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

autotonna


Omat kodit

Nyt se päivä koitti, tänään ajoin auton takaisin omistajalleen, eli vuokranantajalle. Olen siis nyt autoton ihminen. Olen toisaalta äärimmäisen helpottunut, ja samalla hiukan pelottaa miten tulen pärjäämään. Juuri nyt, tällä hetkellä on alkamassa tai pahentumassa oleva pahenemisvaihe. Käsien tuntopuutokset jo huippuluokkaa, oikeaa jalkaa saa heittää kävellessä eteenpäin, rintakehää ja lantiota puristaa kiristävä vanne kun yhtään liikkuu. Väsymys on todella syvää jo. Ahdistavaa. Alkaa olla sanat hukassa ja puhe mielenkiintoista sössötystä. Argh!
Huomenna alkaisi työt ja eka viikko vielä yksin luokassa, open roolissa. Että pelottaa miten mä pärjään? Saikullekaan en nyt voi jäädä, jollei tää pahis sit ota vielä yhtä askelta pahempaan suuntaan, sitten on pakko luovuttaa ja jäädä lepäämään, tai oikeastaan jatkamaan lepäämistä. Olenhan mä koko joululoman ajan tuntenut, että en ole kunnossa, väsymys ollut runsasta ja tuntopuutokset lisääntyneet koko ajan.

Mutta autosta..samaan aikaan olen helpottunut, että se taloudellinen rasite on pois mun harteilta, en olis enää ratkennut maksamaan sen vuokraa ja kuluja. Kun nuorimmainen täyttää 18 tässä kuussa, mun tulot romahtaa...eikä mistään tule tilalle mitään. Poika jatkaa asumista mun luona, opiskelee ja ne kirjat...ne maksaa maltaita. Aikamoinen kuoppa.

Mutta myös eräät muut autoon liittyneet rasitteet ovat poissa, voin paremmin keskittyä omaan elämään. Autoon liittyi voimakkaasti eräs voimia imevä asia, joka nyt väheni. Se on myös iso ja huojentava asia. Huh. 

Mä kiertelin autolla kuvaamassa noita kotejani. Tuosta kollaasista siis puuttuu yksi, se missä asuimme Riihimäessä. En todellakaan jaksanut ajella sinne, vaikka ajomatkaa olisi ollut noin 20min. Mutta kun ei jaksa, ei jaksa.
Mutta kaikki muut kodit tuossa ovatkin. Aika monessa paikassa tullut asuttua...ne ovat tuossa loogisessa järjestyksessä...ylärivillä kolme ekaa, seuraavalla kolme jne...

Voi apua, nyt menen nukkumaan..pakko saada jostain voimaa...

perjantai 7. tammikuuta 2011

Minin puuhia.

video
Minin puuhia.
Video on aika huonolaatuinen, oli liian hämärää sisällä, mutta jos olisin noussut valoja laittamaan, olisi touhut loppuneet siihen. Mutta onnistuin lisäämään musiikin viedoon, eka kerta sekin.

Talojen kuvaamisprojekti edistyy hyvin. Enää kuvaamatta Riihimäen koti (en oo varma viittinkö sinne asti ajella) sekä lapsuudenkoti, jossa käyn nyt viikonlopun aikana. Sitten on kaikki kodit kuvattu ja voin tehdä niistä kollaasin.

Hyvää viikonloppua kaikille!

torstai 6. tammikuuta 2011

löytöjä arkistoista

Kotiparvekkeen näkymiä

Tässä kuva-albumeja siivotessa koneelta, olen löytänyt monia aiheita kollaaseihin. Tässä yksi, kuvia kotiparvekkeelta.
Ajattelinkin, että otan tavoitteeksi 12 kuvaa...eli vaikka joka kuun 15pvä otan kuvan samasta paikasta, vaikka tästä kotiparvekkeeltani, ja teen siitä 12kk sarjan. Olen sellaisia nähnyt monilla, ja ne on olleet mukavia katsella. Mietin vielä, että pitäisikö lisänä ottaa kuva päivällä ja illalla? Tulisi vielä täydellisempi sarja.
Kun en ollut alunperin ajatellut tuollaista, niin nämä kuvat ovat hiukan eri kuvakulmista, tuossa yllä, mutta tunnistaa hyvin että kyseessä sama paikka kuutena eri ajankohtana.

Nyt eletään loppiaista ja mulla lomaa jäljellä 4 päivää, jos vielä tämän loppupäivän lasken mukaan. Auto on edelleen käytössä...sille on tullut jatkoaikaa koko ajan lisää. Nyt kuitenkin olo puhetta tämän viikon loppupuolesta...ja nyt on torstai, joten alkaa olla lähellä luopuminen, jollei taas tuli uutta jatkoaikaa...jonka tietenkin vastaanotan mielelläni. On mulla mukava vuokranantaja autolla.

Oih, viime yö ei ollut mukava. Nukuin aika hyvin puoli viiteen saakka, sitten aloin heräilemään tiheään tahtiin viiteen saakka, syytä en kyllä heti tajunnut. Vessahätäkään ei ollut. Lopulta tajusin, puolen tunnin heräilyjen jälkeen että herään pojan huoneesta tulevaan ääneen...
Poika pelas ihan täpönä nettipeliä kaverinsa kanssa (jonka itseasiassa epäilen olevan toinen poikani alakerrasta)...heräsin siihen pelin ääneen ja pojan ääneen. Juttelevat toisilleen kuullokkeiden ja mikrofonien välityksellä.
Kävin ekaksi asiallisesti pyytämässä koneen sammuttamista...ei auta. Menin uudelleen, tällä kertaa käskemään..palattuani sänkyyn kuulin Hilman (kissan, joka nukkuu aina yöt pojan huoneessa) raapivan pojan huoneen ovea. Oli sekin herännyt ja halusi pois. Poika ei tehnyt elettäkään avatakseen ovea Hilmalle. Nousin siis sängystä...avasin kissalle oven ja sanaakaan sanomatta revin nettipiuhat irti joka kulkee pojan huoneeseen olohuoneesta. Piste tuli sille pelille.
Tuli hiljaista ja jatkoin uniani.

Nyt kyl väsyttää...mut lähden ehkäpä kohta pienelle ajelulle, tarkoituksena kuvata kaikki täälä olevat talot missä olen asunut. Kunpa vaan paistaisi aurinko.

Mutta hyvää loppiaista!

tiistai 4. tammikuuta 2011

Auringonpimennys

 No näkyyhän se!

Aamulla en tiennyt tuon taivaallista mistään osittaisista auringonpimennyksistä, kunnes luin Facebookissa kaverin tilapäivityksen jossa mainisti sen. Huomasin mulla olevan sivistyksessä ison aukon...jälleen. Netti osasi nopeasti kertoa asian, kurkistin kelloa, se on jo alkanut...
Katsahdus taivaalle, pilvessä...no, käytän sitten koiran ulkona. Pääsin tuohon lähelle aukealle kentälle, ja siellähän se hetkeksi näkyviin tulla tupsahti, eikä mulla kameraa mukana, kikkare!!

Eikun äkkiä takas kotiin...koira sisälle, ja kolme kameraa mukaan (juu-u, 3).
Nyt jos yksikin kamera tekee tenän, eis haittaa, otan sit seuraavan käyttöön, tää ei nyt multa ohi mene!

Kipittelin hirmuvauhtia takas( lue; laahustin), ja huomasin miten pilviverho menee auringon eteen. Että alkoi sapettamaan...mutta jäin sit kytikseen, silleen nurkan taa piiloon, että heti kun vähänkään pilvi menis pois, mä hyökkään koko kamera arsenaalini kanssa esiin.
Aika kauan sain odotella, mutta sain sentään jotain kuvia. Olis kelvannut sellanen pilvetön sää...mikä sitten myöhemmin tulikin...tietty.

Mut tyytyväinen tähänkin otokseen. Kiitos.

Tää vuosi tuntuu nytkähtäneen liikkeelle mukavasti, on monta asiaa kiltisti ilman ahdistusta napsahtaneet paikoilleen.
Olisikin mukava viimevuotisen kriisistä toiseen vuoden jälkeen mukavaa ja tervetullutta vaihtelua tasaisen tylsä vuosi. Mä en ees enää muista mitä kaikkea mun päähän ja niskaan viime vuonna kaadettiin, mut ekana tulee mielee viereisen auton palo parkkipaikalla ja oman auton uskomaton 7kk:den "korjaus" Delta-autossa kaikkine ihmeellisyyksineen.
Tokana, eikä yhtään helponpana taistelu ja muistutukset neurologistani, sekä vesivahinko...ja uh...en taida enempää muistellakaan, alkaa ahdistamaan.

Nyt nokka kohti tätä vuotta, tasaisen tylsää. :)

maanantai 3. tammikuuta 2011

Bittimaailman ihanuus ja kurjuus

Huoleton Mini

Otin tänään tavoitteeksi siivota tiedostot ja kuvat koneelta. On kerääntynyt ihan järkkymäärä kuvia. Olen vain tyynesti tyhjännyt kamerasta kaikki kuvat. En heti ole poistanut selkeästi huonoja ja epäonnistuneita kuvia, ja nyt sit saa kärsii koko kroppa.
Bittimaailmassa, digiä pyöritellessä on niin helppo napsia 300 kuvaa parin tunnin tai vajaankin lenkin aikana. Siihen kuvaamiseen ei keskity riittävästi, vaan räpsii vaan mennen tullen...on niin helppo sitten vain tyhjentää kuvat ja katsella niitä

Olen valehtelematta tänään poistanut noin reilun 4000 kuvaa koneeltani...täysin tärähtäneitä, huonoja, tai muuten epäkelpoja.
Loppuja kuvia yritin sitten vielä järjestellä järkevämmin teemojen alle, niin, ettei olisi satoja erillisia kansioita. Vaam esim. Hilmalle, Minille, Toffolle, ja Millalle omansa.
Työkuville oma, talvikuville omansa jne...
Aikamoinen urakka takana, ja vielä jatkuu. Seraavana on kuvien polttaminen ja muiden tärkeiden tiedostojen tallennus. On tarkoitus sen jälkeen formatoida kone ja aloittaa alusta. Kone tökkii liikaa, eikä anna edes poistaa virusturvaa...olisi meinaan uusi tossa jo käyttöönottoa vaille. Virusturva on jotenkin seonnut, se estää esim. Mesengerin käytön, Picasan Piknik kuvankäsittelyn, skypen jne...on siis pikkusen kireellä pipo tolla mun virusturvallani.

Mutta onneksi on lomaa viel tää viikko, saan hyvässä lykyssä projektin valmiiksi enne töihin menoa. Tämä valokuvaosuus oli se rankin...tietty siihen polttamiseenkin menee aikaa, mut nyt kun on järjestelty valmiiksi, se on jo helpompaa...

Nyt nukkumaan...te kaikki.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Aikaa...

Capuccinoa

Kävinpä siskon ja miehensä uudessa kodissa kylässä. Tosin vain sisko oli kotosalla. Tarjosi mulle ihme vempaimella tehtyä ihanaa kahvijuomaa. Ja herkullisen donitsin sen kera. Nams...ihan niinkuin ei olisi tullut muuten tässä joulun ja uudenvuoden aikaan herkuteltua?
Mut yks herkku ei enää missään tuntunut, meni samaan mahaan. :D

Vuosi vaihtui mukavasti, eletään jo toista päivää, ei enää montaa jäljellä seuraavaan. Huomenna on taas arkisia askareita, ja töissäkin aion piipahtaa, tosin en työtä tekemässä, vaan muita asioita hoitamassa. Koitan välttää muihin työkaverihin törmäämisen ennen kuin on pakko, sitten 10pvä. Vaikka kivahan niit on nähä, mut sit vasta ku oikeesti meen töihin.

Olen tullut siihen tulokseen, että loma ei sovi mulle. Mulla on liikaa aikaa ajatella asioita...kaiken maailman jutut pyörii päässä, enkä nyt tarkoita mitään masentavia ajatuksia, vaan yleensäkin kaikkea mahdollista. Milloin siivois, minkä kirjan lukis, kääntäiskö kanavaa, vai kylkeä? Vai ihan jopa poistuis asunnosta? Muutakin kuin koiran ulkoiluttamaan? Tai jos menis vaikka ihan kylään? No, kylässä jo käyty, siskolla, isällä, äidillä  ja kaverilla...joten ne on nyt laskuista poissa.

Tää oli tälläinen turhempaakin turhempi postaus, kun nyt vaan sattui olemaan aikaa. :)


lauantai 1. tammikuuta 2011

Savuttomia vuosia 4, mutta ei se helppoa ollut...

Savuton Sasaliini

Niin, viime yönä klo 23.55 tuli täyteen 4 savutonta vuotta. Olen himskatin ylpeä saavutuksestani! Käryttelin sentään monia vuosia, aivan liian monia.  Murrosiässä löysin tupakoinnin "ihanuuden". Yritin lopettamista ainakin sata kertaa, koskaan en onnistunut. Kaksi kertaa olin savuton vuoden verran, kummankin raskauden aikana, ja imetyksen lopetettuani aloitin uudelleen, todella typerää.

Silloin neljä vuotta sitten, kuukausi ennen tuota ajankohtaa ystäväni kertoi pohtineensa lopettamista...ajelin silloin autolla ja juttelin (händsfreellä) kaverin kanssa puhelimessa. Olin poliisilaitoksen risteyksessä ja yhtään ajattelematta sanoin...mäkin lopetan!
Lopputuloksena...mä olen edelleen savuton, ystävä polttaa jälleen.

Elin tuolloin kuitenkin elämäni mullistavaa aikaa. Oli runsaasti koulunkäyntihankaluuksia kummallakin pojallani, toinen muutti siinä rytäkässä myös isälleen...toinen jäi mulle. Tunsin suurta tuskaa sisälläni. Mutta sisukas kun olen...purin hammasta yhteen ja revin itseni päivästä toiseen.
Sitten aloin saada MS:n ensioireita, tai niitä mitkä käynnistivät neurologiset tutkimukset, olihan niitä oireita ennenkin ollut....mutta ei niitä osattu Mäsänä ajatella, ne selitettiin muilla tavoilla. Aloitin myös muuten tervellisemmän elämän, katsoin mitä söin, onnistuneesti sain painoa pudotettua ja liikuntaa lisättyä. Tuntui että maailma oli mua vastaan. Tein kaikkeni saadakseni terveen hyvän elämän...ja miten se palkittiin? Siitä kerron nyt...


Ekan kohtauksen sain ollessani suihkussa...onneksi en lukitse koskaan ovea. Aivan yhtäkkiä kesken hiusten pesun kädet kramppasivat, ja putosivat alas.
Käteni kramppasivat kivuliaasti kyynärtaipeesta ylös rinnalle...pysyivät tuossa asennossa viitisen minuuttia, pitkiä minuutteja. Sen jälkeen kädet putosivat halvaantuneina alas. Pelko oli järkyttävän kova. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt liikuttamaan käsiäni, yhtään liikettä en saanut, en pienintäkään. Makasin suihkun lattialla alastomana ja huusin poikaani apuun. Murkkuikäinen poika saapui äkkiä, peloissaan. Poikani tuntevat mut, tietävät että helposti en valita. Kun mä aukaisen suuni, on jo tosi kyseessä.
Pyysin poikaa heittämään pyyhkeen päälleni, soittamaan apua.
Soitti ystävälleni, joka kiiruhti paikalle, pelästyneenä hänkin. Sitten soitettiin ambulanssi...vaadin että mulle on puettava vaatteita päälle ennen ambun tuloa!
Poikani ja ystäväni vetivät mulle alushousuja jalkaan, rintsikatkin olisin halunnut, mutta luovuin sitten niiden laitosta, kohan saan itseni muuten vaatteisiin. Alasti en vieraiden edessä olisi, vaikka olisin kuinka halvaantunut, himskatti sentäs! 

Ambu tuli ja vei mut sairaalaan...siellä se kohtaus loppui, kesti noin tunnin verran. Ja kädet palasivat normaalitilaan.
Näitä kohtauksia sain yhteensä 15. Lopulta totuin niihinkin. Saatoin toisella kädellä laittaa pyykkiä kuivumaan, toisen roikkuessa halvaantuneena kylkeäni pitkin. Kyyneleet valuivat silmistä, mutta sisulla menin eteenpäin. 

Poikani joutuivat tuolloin todelliseen tulikokeeseen, nähdä äidin haavoittuvuus, yrittää elää omaa elämäänsä. No eihän se onnistunut. Hankaluudet kasaantuivat ja tunsin että menetän järkeni. Töissäkin oli hankalaa. Itkien väsymyksestä ajelin kotiin töiden jälkeen sumein silmin. Totta, sairasloma olisi ollut paikallaan, mutta pelkäsin jäädä kotiin, joten sinnittelin töissä. Suhteellisen hyödytön taisin olla. Kerran sain kohtauksen myös töissä, sieltä ambulla sairaalaan ja silloin vasta työkaverit tajusivat millaisessa olossa elän. Tavallaan sen jälkeen olo alkoi helpottumaan.
Tutkimukset käynnistyivät, pääsin pään ja selän MRI kuvaukseen, selkäydinpunktio otettiin...tehtiin neurologisia testejä ja kaikki  tulokset viittasivat Mäsän suuntaan. Keväällä -07 mut otettiin sisään sairaalaan ja sain jättikortisoonipulssin suoraan suoneen. Sitä käytetään MS:n pahenemisvaiheiden hoidossa, pysäyttämään pahis. Se auttoikin, sain enää kaksi selvästi lievempää käsihalvauskramppikohtausta pulssin jälkeen. Ne ovatkin pysyneet poissa. Iso kiitos siitä! Samalla reissulla sain myös MS diagnoosin. Oli samaan aikaan helpotus ja kauhistus. Syy oireille selvisi...enkä kuolisikaan aivokasvaimeen (se oli mun pelkoni) vaan saattaisin hitaasti menettää toimintakykyni...lopetin elämän suunnittelun eteenpäin, pidin sitä turhana, koska ei se tulevaisuus hyvä olisi. Oi sitä itsesäälin määrää! Se oli kamalaa...en koskaan ikinä unohda niitä tunteita mitä sisälläni koin.
Kädet eivät ole sen jälkee kuitenkaan enää palanneet normaaleiksi, kuten aikaisemmissa kirjoituksissa on tullutkin ilmi. Kädet ovat puolitunnottomat, ja uskon niiden tällaisina lopunikää pysyvänkin. Mutta tähän olen jo tottunut. Selviän kyllä, kunhan en kalliita kristalleja pitele käsissäni. ;)

Näin jälkikäteen en ymmärrä miten pystyin tuon kaiken keskellä järjissäni? Sekä tupakoimattomana? Pysyin terveellisellä tiellä, laihduin 10kg liikkumalla ja syömällä oikein. Kävin töissä, hoidin kodin. Mutta...se olikin siinä. Suljin itseni muuten irti ja muun maailman ulkopuolelle, En jaksanut vastaanottaa vieraita, en jaksanut käydä kylässä. Mutta jaksoin kantaa naamiota ja hymyillä. Opin varsinaiseksi mestariksi peittämään tuskani. Joskus joku   näki sinne taakse, joskus jollekin paljastin hiukan. Vetäen kuoren takaisin kiinni, äkkiä ennenkuin menetän hallinnan. Pelkäsin niin hallinnan menettämistä, että jos mielenikin sairastuu, en koskaan selviä tästä. Joten kuori oli tiukasti kiinni.

Nyt noista ajoista on kulunut se neljä vuotta. Elämä on taas elämää. Kuoren olen aukaissut, en levälleen, mutta niin, että pystyn vastaanottamaan ja nauttimaan asioista. Edelleen osaan  pitää maskia yllä, tarpeen tullen. Kun olo on riittävän hankala, vetäsen sen naamalleni ja hymyilen. Että mä osaan hymyillä, leveästi.
Joskus silloin ajattelin että kuinka helppo onkaan huijata...vain hymyillä ja nauraa...ja saan olla rauhassa omassa tuskassani. Itkeä sikiösennossa sohvalla, kenenkään näkemättä.
Mutta mistä tämä muistelun tarve? Se tuli tuosta tupakoinnin lopettamisesta...se linkittyy voimakkaasti siihen aikaan, milloin olin heikolla jäällä...vuodenvaihde tuntuu joka vuosi nostattavan nuo muistot pintaan. Mutta se ei enää satu, oli aika kirjoittaa se ulos, avata ovea. Itseasiassa, tuntuipa hyvältä! :)

Mutta tämänpäiväinen elämä on nautittavaa, hyvää, tasapainoista, viimeinkin. :)
Pysyköön se sellaisena...

Tästä vuodesta, alkaneesta teen hyvän, itselleni ja muille, olkoon se lupaukseni.