sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Up up!

 Työsuhderannalla ilta-auringossa.

Eilen mulla oli aika rankka pudotuspäivä. Olin itku kurkussa koko ajan. Pelkäsin halkeavani liitoksistani. Olin ääriäreä. Olin meno ihastuttavan pienen miehen 7-vuotissynttäreille. Kurkussa kamala ahdistuspala, itku kurkussa koko ajan. Stressi otti selkävoiton. Kamelin selkä murtui. Ei siinä ettenkö olisi halunnut mennä, tottakai, tunnetilani vain oli sekava. Ei minulle tyypillinen ollenkaan. Liian pitkään jatkunut stressi otti selkävoiton. 

Siellä ihmeteltiin kun en kuvannut, sanoin vain että en ole vireässä, olen hiukan kipeä. Tosiasiassa olotilani oli kammottava. Nieleskelin, hymyilin, yritin olla läsnä. En usko että onnistuin kovinkaan hyvin.  Olen se joka yleensä rakastaa juhlia, ihmisiä ympärillään, nauttii olla ihmisten keskellä. Nyt se tuntuikin todella ahdistavalta, suorastaan pelotti että alanko itkemään kesken kakunsyönnin. En alkanut, maski pysyi tiukasti kiinni ja hymy liimattuna huulille. Tyhjä ja ontto. Tunsin tuskaa siitäkin, että ne kaikki ihmiset ympärilläni on mulle tosi rakkaita, en vain kyennyt olemaan iloinen. Siitä sitten olin vielä surullisempi.
Eli eilen oltiin pohjalla. Tosi pohjalla.

Punerrus veden pinnassa.

Kännykkääni saapui tekstiviesti, tarjottiin mahdollisuutta lähteä haukkaamaan happea, kirjaimellisesti. Tartuin siihen kiinni kuin oljenkorteen. Lähdimme synttäreiltä ajoissa, kävimme keittämässä kahvit ja matkasimme työsuhderannalle. Voi autuutta! Kuristava tunne kurkussa säilyi...mutta se alkoi lopulta helpottamaan. Olin veden läheisyyden ja rentoutuksen puutteessa. Luonnonrauhan ja hiljaisuuden, poissa kotoa kaatuvien laatikoiden ja sekamelskan keskeltä. Hetken stoppaus sisäiseen kaaokseen. Kiitos, tiiätte kyllä ketkä, sillä oli iso merkitys. Niin ja kiitos myös suuresti kuskille, joka mahdollisti pakoon pääsyn ja matkan rannalle. Olitte mun enkelit. Ette ehkä itse tiedäkään, kuinka heikossa hapessa olin. Nyt tiedätte. 

Illalla kotiin tullessa olotila oli helpottunut, tuntui kuin kierre olisi saatu poikki. Armoton väsymys on edelleen, se ei varmaan poistu ennenkuin tilanne kotona rauhoittuu. Ahdistus hävisi, tai no, ainakin puolittui. Niin paljon että tänään sain itseni lenkille Millan kanssa.

 Kuristavat köynnökset?

Onkohan noilla puilla kuristava olotila. Enpä usko. Luulen niiden nauttivan köynnöksen syleilystä.

Aurinko paistoi, linnut lauloi (voi mitä kliseitä). Lähdin reippain askelin ulos, kamera kiikkuen kaulalla, Millalle nameja tasku pullollaan. Olin päättänyt tehdä lenkistä Millallekin opetustuokion.
Milla pelkää läheistä kioskia huiman paljon. Kävelimme kioskin edustaa ainakin 30-40 kertaa edestakaisin. Ekat kymmenen kertaa jouduin Millan kiskomaan kioskin edustalle, ja kun ohitimme sen, sai namin.
Tätä jatkoimme ja jatkoimme ja jatkoimme. Lopulta Milla käveli kanssani kioskin edustan ilman kehotuksia, vain seuraten minua. Sitten nostin vaikeustasoa, eli pysähdyin kioskin luukulle juttelemaan myyjän kanssa. Milla joutui siis istumaan vieressäni ilman huomiotani. Kun olin "valmis", Milla sai namin. Tämäkin toistettiin useamman kerran. Kerta kerralta se sujui paremmin. Ihmiset suhtautuivat meihin suosiollisesti, ja kun näkivät että meneillään on koulutustilanne, jättivät meidät rauhaan. 
Yhdeltä naiselta kysyin, että saanko tulla juttelmaan kanssasi? Sain luvan. Jätin Millan istumaan vierelleni ja juttelin naiselle ja selitin tilannetta. Milla istui vieressäni, taas ilman huomiotani. Lopulta sai namin kun lopetin jutteluhetken.Taas jatkoimme kioskín edustan kulkemista.
Olin ylpeä itsestäni ja Millasta!

Oravan syyspuuhat.

Milla ja mä jatkoimme matkaa. Teimme mun mittapuussa isohkon lenkin ja selkäkin sen kesti! Jalat alkoivat tökkiä (varpaat) maahan takas tullessa, en kuitenkaan suostunut periksi antamaan, vaan jatkoin kesketyksettä kotiin saakka. Ja jälleen sain olla ylpeä itsestäni!

Joten, UP UP, täältä römmitään!

5 kommenttia:

  1. Upeat kuvat, kyllä noissa maisemissa sielu lepää ja saa voimaa. Todella saat olla ylpeä itsestäsi, kun kaiken ton "moskan" keskellä jaksat ja saat itsestäsi irti näin paljon.

    VastaaPoista
  2. :) Hyvä että olet saanut hengähdystaukoa kaiken kökön keskellä. *potkii lisää persuksille* Kyllä sieltä syvältäkin ylös pääsee

    VastaaPoista
  3. Näinhän nää tämmöset jutut etenee... tilaisuudet helpotukseen, vähintään hetkelliseen ainakin, melkein vaan tulla tupsahtaa ja helpotuksen huokaus pyrkii ilmoille! Kiipee kiipee vaan, nämä tämmöset kannattelee. :D

    VastaaPoista

Jätä jälkesi, kiitos.