lauantai 23. heinäkuuta 2011

??

...Siis mitä?

Olen viettänyt ihanaa aikaa ihanien ihmisten kanssa mökillä. Uinut meressä, nauranut, nauttinut. Ollut uutispimennossa, vailla mitään huolia. Ainut huoli oli että jaksaa vessaan kävellä ja muistaa juoda.
Palasin kotiin, aukaisin tietokoneen, tyhjensin kuvat kamerasta, aukaisin facebookin, kävin farmilla. (juu, heh).
Seurailin ystävien päivityksiä enkä ymmärtänyt mitään, mitä on tapahtunut?

Norjassa on surua, eikä vain Norjassa, vaan kaikkialla. Minun mieleni ei tahdo ymmärtää, käsittää sitä surun ja tuskan määrää mikä on ihmisten sydämissä juuri nyt. Omassakin. Mun suruni on myötäistä, ei omaa, sen käsittelee vielä. Mutta se suru joka koskettaa jokaista omaista, ystävää, lähipiiriä, on varmasti sanoinkuvaamaton. Sattuu ajatellakin. Tunnen itseasiassa jopa aavistuksen huonoa omaatuntoa siitä, että itse olen viettänyt jälleen yhden aivan mahtavan mökkiloman, nauttinut olostani, nauranut itseni kipeäksi, elänyt. Tiedän, ei se mun nauruni ole pahasta. Eikä mun itkuni mitään muuta tai ketään helpota, eikä huono omatuntoni ketään auta. Ihmismieli vain käsittelee asioita omalla tavallaan. Tuntuu vain että seinä hyppäsi vastaan median kautta. Tyssäsi mun riemun mun elämästä ja onnesta.

Tämä maailma on hyvin sairas paikka, ihmisten sydämet on kylmentyneet, kovettuneet, muuttuneet raaoiksi. Ei onneksi kaikkien, mutta riittää ne muutamat häiriintyneet ja sairaat jotka teoillaan kykenevät hajoittamaan turvallisuuden tunteen miljoonilta. Yhden ihmisen paha teko voi kylvää myös lisää pahaa, rohkaista jotakin tekemään oma järjettömän tekonsa. Niin käy myös hyvyyden kanssa. Yksi hyvä teko voi laittaa hyvän liikkeelle. Mieluummin se hyvä liikkeelle, mutta....Joskus on vaikea olla hyvä, jos saa osakseen pahaa? Kosto synnyttää lisää pahaa, ja kostohan on taas kostettava? Pahalla on suurempi vaikutusvalta tässä kohtaa, vaikka haluan naivisti uskoa että hyvä voittaa lopulta. Se on oma selviytymiskeinoni, hyvä voittaa, lopulta, joskus.

Oli miten oli, julkaisen kuitenkin omalta reissultani muutaman kuvan, sillä kuvaushetkellä olin onnellinen, iloinen ja elämässä kiinni, täysillä.

 Meriharakka. 
Maalaisuuteni paljastui...mä ihmettelin mikä kumma harvinainen lintu tuo on? Kuvasin sitä kieli pitkällä...kunnes 9-vuotias tyttö valisti mua, se on meriharakka, ne elää meren läheisyydessä. Ilmankos en näitä olekaan nähnyt, kun asustelen kuivalla seudulla. Tyttöä nauratti, niin muakin.

 Mene pois tieltä!

No lokin sentään tunnistin ihan itse. 
 Portaat kultaiseen mereen.

Kävin auringonlaskun aikaan uimassa meressä. Itseasiassa en muista milloin olisin viimeksi meressä uinut, aikaa siitä on vuosia..paljon vuosia. Ehkäpä lähentelee jopa 20-vuotta...
Meri-ilmasto ja vesi teki hyvää mun flunssalle, se nimittäin loppui.

 Auringon laskiessa.

Valo auringonlaskiessa on kaunis, pehmeä ja aistikas. Silloin kuvaaminen on miellyttävää ja humalluttavaa.

Joutsenet.

Tuolla rannassa asusteli joutsenpariskunta yhden poikasensa kanssa. Ihaillen seurailin kuinka nuo joutsenet pitivät huolta poikasestaan, eivät jättäneet yksin, opastivat ja neuvoivat ja komensivatkin tarvittaessa. Ihailtavaa vanhemmuutta.


Ensi viikosta on taas tulossa kiireinen ja vilkasliikkeinen. Ja viikon päätteeksi on Pärnun reissu. Sen reissun jälkeen on enää muutaman päivän huili ja työt alkaa, kesä meni? Minne? Kyllä aika rientää, taas.

Kiitos taas kaikesta hyvästä mitä olen saanut.

1 kommentti:

  1. Kauniisti kirjoitettu Sari. Käsittämättömät tapahtumat naapurimaassa olivat myös minua vastassa eilen kun tulin kotiin. Tunne on niin lohduton tämän julman maailman edessä. Miksi on niin paljon pahuutta?
    Mutta tavoitit kuvissasi upeasti luonnon meren rannalla. Upeita kuvia.

    Hiku

    VastaaPoista

Jätä jälkesi, kiitos.