tiistai 21. kesäkuuta 2011

hajatelmia elämisestä.

video
Koirien, Lissun ja Millan leikkiä, juoksua pallon perässä.

Olen ajatellut elämistä, ihmisten asenteita, erilaisuutta, viime päivinä.
Kuinka me ihmiset olemme raakoja toisillemme, arvostelemme rankasti ja unohdamme sen ihmisen siellä kaiken takana. On niin helppo arvostella toisia, kun kohde ei kuule. Mutta seinilläkin on korvat ja tieto kiirii. Saavuttaessaan kohteen se sattuu. Varsinkin kun arvostelut tulevat luullulta ystävältä? Mihin voi luottaa jollei ystäväänsä? Olen liian sinisilmäinen, on opeteltava olemaan vähemmän sinisilmäinen, opeteltava olemaan luottamatta näennäiseen ystävällisyyteen. Se kostautuu. Edellisessä postauksessa kerroin oman positiivisuuteni kostautuneen, nämä kaksi liittyvät nyt toisiinsa.

Näytän niin terveeltä ulospäin, että ihmisten on vaikea mieltää minua sairaaksi. Silloin kun könkkään kepin kanssa, se ymmärretään. Mutta jos se vellominen tapahtuu pääni sisällä, asiat hajoaa ja leviää, eikä kukaan ole pääni sisällä sitä näkemässä....ei voida ymmärtää etttä olen sairas?

Tässä taannoin, ennen varsinaisen kesäloman alkamista jouduin sairauslomalle selkäni takia. (lannenikama puoli senttiä pois paikaltaan). Kävely ja liikkuminen, kaikki teki kipeää. Työkykyinen en ollut.
Pikkuhiljaahan se tilanne korjaantui ja ennen saikun loppumista olin jo hyvässä kunnossa (mutta en vielä työkykyinen) ja liikuin pyörällä, kävin kahviloissa, näyin kaupungilla, elin.

Töissä ihmiset spekuloivat, että jos se kerran pystyy liikkumaan ja käymään kylässä ja siivoamaan, niin pystyis täällä töissäkin olemaan...ja pahaa puhuttiin. Tilanne on nyt jo selvinnyt ja selvitetty, mutta pieni nirhama sieluun jäi ja sen korjaantuminen viekin oletettua pidemmän aikaa. Muuten en enää tätä pohtisi.

Mun täytyisi myös (ilmeisesti) opetella sairastamaan niin että se näkyy. Jättää siis pinnistelyt pois, aloittaa nariseminen (sitä kyllä riittäisi...kun koko ajan kropassaan, päässään tuntee...) niin ihmiset uskoisivatkin mun olevan sairas? Pitäisi jättää hymyt ja ystävällisyydet sikseen, olla sellanen töks töks. Olen huomannut sellaisen ihmisen saavan enemmän myötätuntoa osakseen, joka tuo julki että on sairas. Itse vain elän ja olen, sairaus minussa kiinni roikkuen. Ja nimenomaan se hyväntuulisuus, se pitäisi unohtaa ihan tyystin! 
Kun olin saanut viime talvena aivotärähdyksen ja soitin töistä peruakseni sen päivän fysioterapian ja nauroin (virhe, ei saa nauraa!!!), kuulin työkaverin sanovan vierestä.."sillä mitään tärähdystä ole kun nauraa"...What??
Johtopäätös, hyväntuulinen, positiivinen ihminen ei voi olla sairas, vaikka lääkäri näin toteaisikin?
Pitää myydä maansa, itkeä ja murjottaa. Teen kyllä sitäkin, mutta vain kotona, poissa silmistä. Vain oikeasti ystäville, läheisille itken tuskaani, jos sellainen iskee.

Nyt jos siirryn osiseläkkeelle, pahat kielet puhuu..
Ajatelkaas nyt...jos mulla on sitten lyhyemmät työpäivät, mulle jää aikaa ja voimia enemmän. Saatan siis jäädä töiden jälkeen kaupungille, tai mennä kylään ystävälle, tai jopa siivota kotona? Herttinen! Siivota!
Niin, mitä silloin puhutaan? Mitä se nyt millään eläkkeellä on, hyvin jaksaa siivota viel kotosalla ja luuhaa kaupungilla. Nyt voin arvata mitä lukijat ajattelevat. Mitä välitän siitä mitä muut ajattelevat? Totta...ei pitäisi, mutta ajattelen silti. En pidä siitä, että asiat vääristellään ja kiedotaan jokin älytön verkko. Sitten siihen verkkoon jää kiinni ja tukehtuu. Nämä tällaiset tapahtumat syövät yleistä työhyvinvointia, ei tee mieli mennä töihin, tai jos menee, on ahdistunut. Eikä tämä ole pelkästään mun havainnointi, vaan ikävä kyllä tätä saavat muutkin osakseen. Naisvaltaisissa työpaikoissa tämä on hyvin yleistä. Valitettavasti.

Mutta miten jatkaa tästä eteenpäin? Ainakin jaksan jatkaa niiden ihanien ihmisten tuella, jotka ovat lähestyneet minua edellisen blogi-kirjoituksen johdosta. Olen saanut ihanaa palautetta oikean elämänkin ihmisiltä. Olen niistä kaikista todella iloinen. Kiitos te kaikki!

Once again, my darling...

Mun Fiiu, mun "oma"  Nuppuni! Juu, ristin tuon auton aikoinaan Nupuksi. Siitä syystä että se oli aivan uusi, juuri tehtaalta tullut, siis nuppu ja vielä punainen kuin ruusunnuppu. :)

Nuppu tuli mulle hoitoon juhannukseksi. Mutta voi...sitä on puoli vuotta kohdeltu kaltoin. Nupulla oli kaikenlaista pikkujuttua tullut vuosien saatossa jo mun käytössä, ja kerroin ne juttuset jotka pitää ottaa huomioon uudelle käyttäjälle. Mutta ei......Kun kurkistin konepellin alle, oli siellä ihan kuivaa kuin erämaassa. Ei ollut nestettä pissapojassa, ei jäähdyttimessä ja öljytkin niin loppu, ettei mittatikun kärki edes osunut öljyyn.
Tuossa on ollut vikana se, että jäähdytinneste tiputtelee jostain, korjattukin sitä on, ammattilaisten toimesta. Eikä sitä tippumista saatu koskaan kokonaan loppumaan. Joten tuonne konepellin alle itse opin kurkistamaan kerran viikossa ja katsomaan öljyt, sun muut nesteet kohdilleen ja oli turvallista ajella.
Nyt kauhukseni sitten huomasin, että sinne konepellin alle ei todellakaan ole kurkisteltu. No, eikun nesteitä ostamaan ja lisäämään. Ilmoitus auton oikealle omistajalle, että mikä on tilanne. En ole vastuussa siitä, jos sille on jotain tapahtunut. Mun on tarkoitus Fiiulla ajella auton omistajan mökille viettämään juhannusta, siksi auto tuli mulle, jotta pääsemme sinne. Kiitollinen olen, että saan vielä hyvästellä Fiiun, Nupun. Se on nyt myyty, ja juhannuksen jälkeen siirtyy uudelle omistajalleen lopullisesti. 

Pioni ja sateenjälkeiset pisarat.

Olisinkohan nyt narissut riittävästi? tän kesän tarpeiksi? Ollakseni normaali ihminen, enkä mikään yli-ihminen, en liian positiivinen. :) 

Mutta hei, ihania päivä kaikille!







2 kommenttia:

  1. On ollut ihmisillä vaikeuksia jättää kommentteja, moni on yrittänyt, mutta ei ole onnistunut. Muutin hieman kommenttien jättötapaa, onnistuukohan nyt?

    VastaaPoista
  2. Muistui mieleen, kun joskus vuosia sitten luin jonkun masennusta sairastavan ihmisen blogia. Hänelle oli lääkäri sanonut, että et sä voi olla masentunut, koska hymyilit kun esittelit itsesi. Hän oli sitten aika ihmeissään, että hänen mielestään kun se kuuluu hyviin tapoihin hymyillä kun esittäytyy jollekin ensimmäistä kertaa, ei se välttämättä kerro ihmisen mielialasta mitään.

    Itekin oon miettinyt tuota ihmisten asennoitumista välillä paljonkin. Nyt kun pari viikkoa sitten olin saikulla pahiksen takia, niin kävin kyllä kaupassa, lenkillä, kaupungilla kavereiden kanssa.. Aina tuli mieleen, että mä en NÄYTÄ sairaalta, ja mitä jos joku työkaveri näkee ja alkavat puhumaan, että mitä se saikulla tekee kun jaksaa lenkkeillä. Ehkä pitäis vaan opetella olemaan tyytyväinen siitä että on niin paljon toimintakykyä jäljellä ettei sairaus näy ulospäin, ja että mä itse tunnen oman jaksamiseni ja terveydentilani, eikä mun tarvi selitellä kenellekään mitä teen ja milloin. :) Kai se on joku syvään juurtunut vanha käsitys, että saikkua tarvii sillon kun on niin sairas että pitää olla vuodelevossa..

    VastaaPoista

Jätä jälkesi, kiitos.