maanantai 28. maaliskuuta 2011

Oli kerran teoria...

Joka oli yhden miehen päähänpisto....

Klikkaa linkkiä....Aamuposti ja ---> Lastenpsykiatrian puutteet....Se kertoo jotain, ja jos luet linkin takana olevat keskustelut, sekin aukaisee maailmaa...mutta en velvoita lukemaan, kerron oman tarinan.

Tässä vielä---->  Valviran päätös asiasta... löytyy oikeasta reunasta...

Kun lapseni olivat vielä pieniä, heillä oli monikerroksisia tunnepuolen ongelmia. Niihin hain apua ensin perheneuvolasta ja sen jälkeen meidät siirrettiin tuonne lastenpsykiatrian puolelle, ja siellä asiat saivat ihan hullun käänteen. En aukaise tähän koko tarinaa, en halua poikiani satuttaa julkaisemalla kaikkea mitä ovat kokeneet, mutta aukaisen hiukan sitä, mitä tuo "hoito" oli, mihin se tähtäsi ja kuinka sieluni huusi tuskasta, kun en olisi halunnut sitä noudattaa. Uskoin kuitenkin "viisaampia" ja tein vastoin järkeä ja sydäntäni...ja kadun sitä, tahtoisin peruuttaa ajassa takaisin ja hoitaa asiat toisella tavalla, tavalla joka olisi minun oma luontainen tapani äitinä.

Turvaistavassa hoidossa;

- Aikuinen on perheen pää (samaa mieltä tästä, mutta en lopusta). Aikuisen tehtävänä oli tehdä periaatteessa kaikki päätökset kuulematta lapsien mielipidettä...tarkoituksena turvaistaa lasta, jotta lapsi voi luottaa siihen, että aikuinen hoitaa ja lapsi voi olla vain lapsi ja keskittyä siihen.
(Kyseenalaistin jo silloin, miten näin kasvatetuista lapsista voi tulla itsenäisiä ja omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä, nuoria ja lopulta aikuisia? Jos he eivät pienestä pitäen saa osallistua ikätasonsa mukaisiin valintoihin ja sitä kautta kehittyä iänmukaisella tavalla. Lapsistani tulikin kaikessa äitiin turvaavia, takertuvia ja eroahdistuksesta kärsiviä. Heille kehittyi tapa vilkaista aina minua, ennenkuin uskalsivat tehdä mitään vähänkään arveluttavaa. Vielä nykypäivänäkin saattaa lapseni kysyä, että saako tuolta jääkaapista mennä syömään? Omassa kotonaan? Aika hyvin siis onnistuttu tuhoamaan omat valinnat)

- Syliturvaistaminen. Jos lapsi käyttäytyi huonosti, hänet otettiin syliin, ei saanut puhua lapselle, piti pitää vain hiljaa sylissä ja odottaa että raivari menee ohi. Eikä tilanteen jälkeen saanut lapsen kanssa asiaa käsitellä, koska se olisi syyllistänyt lasta huonosta käyttäytymisestä, eikä se ollut lapsen vika, vaan aikuisen joka ei ollut kyennyt turvaistamaan lastaan. Lapsi oli joutunut turvaistamattomaan tilaan.
(Tämänkin kyseenalaistin, sillä on vastoin järkeä että lapsen kanssa ei saa asiaa puida läpi lapsen rauhoituttua? Pitää lapsi rimpuilevana ja kiljuvana sylissä...ja mitä enemmin piti sylissä sitä suuremmaksi lapsen raivo kasvoi. Lopulta kun lapsi rauhoittuu täytyi olla kuin mitään ei olisi tapahtunut...ei siis rangaistuksia, kun lapsi on syytön, se oli aikuisen vika.... Tämäkin soti ajatusmaailmaani vastaan. Lapselle ei annettu siis periaatteessa edes mahdollisuutta oppia ymmärtämään syyseurauksia, koska seurauksia ei ollut, muuta kuin sylittäminen väkisin. Käsittämättömän hullu ajatus, ja hävettää, mutta näin toimin)


Silittäminen ja hieronta.
- Sain seuraavaksi ohjeen silittää ja hieroa lastani, ja riittävän pitkään jotta oksitosiinin eritys (rauhottumishormoni, näin maallikkokielellä) alkaisi ja toisi lapselle hyvän olon. Rentouttaisi ja loisi turvaistavaa tunnetta. Kaunis ajatus..mutta...jokin siinäkin tökki. Mutta toki tein näinkin, ihan vain siksi että se oli yksi hoitomuodon sisällään pitämistä keinoista. Ja onneksi lapseni piti tuosta hieronnasta, joten ne hetket kuitenkin olivat mukavia ja lämpöisiä meille kummallekin.
(No, tämän jotenkin hyväksyin, sillä toki halusin lapselleni hyvää oloa...mutta tämän asian kanssa jouduin sitten kahnaukseen opettajan kanssa joka oli minulle vihainen ja tokaisi "ei se lapsi silittämällä ja hieromalla tokene!!!" Pojalla oli laajoja ongelmia koulussa, ja opettaja olisi halunnut minun olevan jämäkkä vanhempi joka rankaisee lastaan huonosta käyttäytymistä. Mutta en voinut tehdä sitä, kun olin täydellisen aivopesty lastenpsykiatrisella käytyäni ja "pakotettu" noudattamaan tätä kehitteillä olevaa hoitomallia)


En muista tarkkaa aikaa, kuinka kauan olimme tuolla järjettömässä hoidossa, mutta muutamia vuosia varmaankin. Käyntikerrat tapahtuivat niin, että paikalla olin joko minä, tai minä ja ex-mieheni, mutta EI lapsi. Sillä aikuiset olivat niitä syyllisiä, kaikkiin lapsen ongelmiin. Aina, kyseenalaistamatta.
Itse pyysin, anelin lisätutkimuksia lapselleni. Niitä ei tullut koska "diagnoosi" oli tämä turvaistamattomuus. Kerroin että lapseni oli hetkellisesti synnytyksessä kärsimään hapenpuutteesta kaulalle kiertyneen napanuoran takia. Toivon tarkempia neurologisia tutkimuksia. Pyysin niitä lähes itkien, itkuuni ei vastattu. Lääkäri ei myöskään tavannut lastani yhden yhtäkään kertaa, jutellakseen lapseni kanssa, tutkiakseen häntä. Mietin miten diagnoosin voi ylipäätään tehdä lasta näkemättä? Ei voikaan, se ei ole laillista. Ja siitäkin Valvira on moittinut hoitavaa yksikköä. Mutta ei meidän perheen ansiosta, en osannut/jaksanut/kyennyt/ymmärtänyt silloin, että tämä ei ole oikeaa tieteellistä hoitoa, vaan olimmekin osa tämän ylilääkärin päähänpistoa ja tutkimusta. Näillä tiedoilla mitä mulla nyt on, toimisin, aivan varmasti!

Emme myöskään saaneet yhden yhtäkään epikriisiä tuolta ajalta, minkä olimme asiakkaina. Sekin on laitonta, ne olisi pitänyt aina tulla, minun olisi myös kuulunut saada hoitosuunnitelma, emme saaneet sitäkään.
Nyt on tullut aika toimia...tämä asia on nyt esillä Valvirassa, jossa pohditaan saako kyseinen ylilääkäri jatkaa ammattinsa harjoittamista vai ei. Ainakin hänet on poistettu ylilääkärin pallilta lastenpsykiatrilta, jotain jo on tehty, onneksi. Uskoisin, että jos saamme pojan kanssa kanteen väsättyä, se tulisi nopeaan käsittelyyn, koskapa asia on siellä vireillä.  Nyt kun poika on jo aikuinen, hänen täytyy itse tehdä se kanne, mutta...nyt hiukan ironiaa. Hän on tottunut siihen että äiti hoitaa....joten saan varmasti vapaat kädet ja teemme tuon kanteen yhdessä. Sillä kyllä poikaakin nyppii asia, pahasti.

Mutta oli raskasta aikaa elää monen tulen välissä. Psykellä käydessä tuli täysin aivopestyksi ja syyllistetyksi. Koulusta vaadittiin kovia otteita, läheiset arvostelivat kasvatustapaani (joka ei edes ollut omani, vaan olin taitavasti aivopesty) ja sitten vielä oman itseni kanssa, kun tunsin jatkuvasti tekeväni väärin ja vastoin sydämeni ääntä. Ja kaikeksi suurimmaksi surukseni lapseni, jotka todellakin joutuivat kärsimään. Poika joutui koulussa opettajan silmätikuksi vain siksi, kun ei hyväksynyt kasvatustapaani (yöks), ja poika sai kakkaa niskaan koulusta ja koulusta tulikin lopulta kammottava paikka...josta mielellään lintsasi. Näin olikin kunnon kehä valmiina.

Nyt kuitenkin tunnen, että tämä kehä alkaa sulkeutua...saan rauhan, lapseni saavat rauhan.
Olen tilannut kaikki meidän perhettä koskevat (tai siis poikani) asiakirjat psykeltä...niitä odotellessa.

Hyviä ja puhdistavia tuulia toivon kaikille!



2 kommenttia:

  1. Hei!
    Olen muutaman päivän miettinyt, mitä tähän viestiin vastaisin, mutta lohduttavia sanoja on vaikea löytää. Minulla tilanne ei ole ollut noin haastava, mutta olen myös saanut osani sukulaisten arvostelusta kasvatustaitojeni suhteen. Tylsää! Ja kun se ei auta yhtään mitenkään.
    Myötäeläen: Saman kylän tyttö

    VastaaPoista
  2. Kiitos saman kylän tyttö.

    Sukulaisten arvostelu ei ollut se pahin, se oli vain pieni rikka joukossa. Eikä siis sinällään raskasta.
    Vaikeinta oli "miellyttää" muita tahoja ja vakuuttaa olevansa ihan hyvä äiti.

    Kiitos sinulle. Jaksamisia ja hyvää kevättä!

    VastaaPoista

Jätä jälkesi, kiitos.