lauantai 1. tammikuuta 2011

Savuttomia vuosia 4, mutta ei se helppoa ollut...

Savuton Sasaliini

Niin, viime yönä klo 23.55 tuli täyteen 4 savutonta vuotta. Olen himskatin ylpeä saavutuksestani! Käryttelin sentään monia vuosia, aivan liian monia.  Murrosiässä löysin tupakoinnin "ihanuuden". Yritin lopettamista ainakin sata kertaa, koskaan en onnistunut. Kaksi kertaa olin savuton vuoden verran, kummankin raskauden aikana, ja imetyksen lopetettuani aloitin uudelleen, todella typerää.

Silloin neljä vuotta sitten, kuukausi ennen tuota ajankohtaa ystäväni kertoi pohtineensa lopettamista...ajelin silloin autolla ja juttelin (händsfreellä) kaverin kanssa puhelimessa. Olin poliisilaitoksen risteyksessä ja yhtään ajattelematta sanoin...mäkin lopetan!
Lopputuloksena...mä olen edelleen savuton, ystävä polttaa jälleen.

Elin tuolloin kuitenkin elämäni mullistavaa aikaa. Oli runsaasti koulunkäyntihankaluuksia kummallakin pojallani, toinen muutti siinä rytäkässä myös isälleen...toinen jäi mulle. Tunsin suurta tuskaa sisälläni. Mutta sisukas kun olen...purin hammasta yhteen ja revin itseni päivästä toiseen.
Sitten aloin saada MS:n ensioireita, tai niitä mitkä käynnistivät neurologiset tutkimukset, olihan niitä oireita ennenkin ollut....mutta ei niitä osattu Mäsänä ajatella, ne selitettiin muilla tavoilla. Aloitin myös muuten tervellisemmän elämän, katsoin mitä söin, onnistuneesti sain painoa pudotettua ja liikuntaa lisättyä. Tuntui että maailma oli mua vastaan. Tein kaikkeni saadakseni terveen hyvän elämän...ja miten se palkittiin? Siitä kerron nyt...


Ekan kohtauksen sain ollessani suihkussa...onneksi en lukitse koskaan ovea. Aivan yhtäkkiä kesken hiusten pesun kädet kramppasivat, ja putosivat alas.
Käteni kramppasivat kivuliaasti kyynärtaipeesta ylös rinnalle...pysyivät tuossa asennossa viitisen minuuttia, pitkiä minuutteja. Sen jälkeen kädet putosivat halvaantuneina alas. Pelko oli järkyttävän kova. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt liikuttamaan käsiäni, yhtään liikettä en saanut, en pienintäkään. Makasin suihkun lattialla alastomana ja huusin poikaani apuun. Murkkuikäinen poika saapui äkkiä, peloissaan. Poikani tuntevat mut, tietävät että helposti en valita. Kun mä aukaisen suuni, on jo tosi kyseessä.
Pyysin poikaa heittämään pyyhkeen päälleni, soittamaan apua.
Soitti ystävälleni, joka kiiruhti paikalle, pelästyneenä hänkin. Sitten soitettiin ambulanssi...vaadin että mulle on puettava vaatteita päälle ennen ambun tuloa!
Poikani ja ystäväni vetivät mulle alushousuja jalkaan, rintsikatkin olisin halunnut, mutta luovuin sitten niiden laitosta, kohan saan itseni muuten vaatteisiin. Alasti en vieraiden edessä olisi, vaikka olisin kuinka halvaantunut, himskatti sentäs! 

Ambu tuli ja vei mut sairaalaan...siellä se kohtaus loppui, kesti noin tunnin verran. Ja kädet palasivat normaalitilaan.
Näitä kohtauksia sain yhteensä 15. Lopulta totuin niihinkin. Saatoin toisella kädellä laittaa pyykkiä kuivumaan, toisen roikkuessa halvaantuneena kylkeäni pitkin. Kyyneleet valuivat silmistä, mutta sisulla menin eteenpäin. 

Poikani joutuivat tuolloin todelliseen tulikokeeseen, nähdä äidin haavoittuvuus, yrittää elää omaa elämäänsä. No eihän se onnistunut. Hankaluudet kasaantuivat ja tunsin että menetän järkeni. Töissäkin oli hankalaa. Itkien väsymyksestä ajelin kotiin töiden jälkeen sumein silmin. Totta, sairasloma olisi ollut paikallaan, mutta pelkäsin jäädä kotiin, joten sinnittelin töissä. Suhteellisen hyödytön taisin olla. Kerran sain kohtauksen myös töissä, sieltä ambulla sairaalaan ja silloin vasta työkaverit tajusivat millaisessa olossa elän. Tavallaan sen jälkeen olo alkoi helpottumaan.
Tutkimukset käynnistyivät, pääsin pään ja selän MRI kuvaukseen, selkäydinpunktio otettiin...tehtiin neurologisia testejä ja kaikki  tulokset viittasivat Mäsän suuntaan. Keväällä -07 mut otettiin sisään sairaalaan ja sain jättikortisoonipulssin suoraan suoneen. Sitä käytetään MS:n pahenemisvaiheiden hoidossa, pysäyttämään pahis. Se auttoikin, sain enää kaksi selvästi lievempää käsihalvauskramppikohtausta pulssin jälkeen. Ne ovatkin pysyneet poissa. Iso kiitos siitä! Samalla reissulla sain myös MS diagnoosin. Oli samaan aikaan helpotus ja kauhistus. Syy oireille selvisi...enkä kuolisikaan aivokasvaimeen (se oli mun pelkoni) vaan saattaisin hitaasti menettää toimintakykyni...lopetin elämän suunnittelun eteenpäin, pidin sitä turhana, koska ei se tulevaisuus hyvä olisi. Oi sitä itsesäälin määrää! Se oli kamalaa...en koskaan ikinä unohda niitä tunteita mitä sisälläni koin.
Kädet eivät ole sen jälkee kuitenkaan enää palanneet normaaleiksi, kuten aikaisemmissa kirjoituksissa on tullutkin ilmi. Kädet ovat puolitunnottomat, ja uskon niiden tällaisina lopunikää pysyvänkin. Mutta tähän olen jo tottunut. Selviän kyllä, kunhan en kalliita kristalleja pitele käsissäni. ;)

Näin jälkikäteen en ymmärrä miten pystyin tuon kaiken keskellä järjissäni? Sekä tupakoimattomana? Pysyin terveellisellä tiellä, laihduin 10kg liikkumalla ja syömällä oikein. Kävin töissä, hoidin kodin. Mutta...se olikin siinä. Suljin itseni muuten irti ja muun maailman ulkopuolelle, En jaksanut vastaanottaa vieraita, en jaksanut käydä kylässä. Mutta jaksoin kantaa naamiota ja hymyillä. Opin varsinaiseksi mestariksi peittämään tuskani. Joskus joku   näki sinne taakse, joskus jollekin paljastin hiukan. Vetäen kuoren takaisin kiinni, äkkiä ennenkuin menetän hallinnan. Pelkäsin niin hallinnan menettämistä, että jos mielenikin sairastuu, en koskaan selviä tästä. Joten kuori oli tiukasti kiinni.

Nyt noista ajoista on kulunut se neljä vuotta. Elämä on taas elämää. Kuoren olen aukaissut, en levälleen, mutta niin, että pystyn vastaanottamaan ja nauttimaan asioista. Edelleen osaan  pitää maskia yllä, tarpeen tullen. Kun olo on riittävän hankala, vetäsen sen naamalleni ja hymyilen. Että mä osaan hymyillä, leveästi.
Joskus silloin ajattelin että kuinka helppo onkaan huijata...vain hymyillä ja nauraa...ja saan olla rauhassa omassa tuskassani. Itkeä sikiösennossa sohvalla, kenenkään näkemättä.
Mutta mistä tämä muistelun tarve? Se tuli tuosta tupakoinnin lopettamisesta...se linkittyy voimakkaasti siihen aikaan, milloin olin heikolla jäällä...vuodenvaihde tuntuu joka vuosi nostattavan nuo muistot pintaan. Mutta se ei enää satu, oli aika kirjoittaa se ulos, avata ovea. Itseasiassa, tuntuipa hyvältä! :)

Mutta tämänpäiväinen elämä on nautittavaa, hyvää, tasapainoista, viimeinkin. :)
Pysyköön se sellaisena...

Tästä vuodesta, alkaneesta teen hyvän, itselleni ja muille, olkoon se lupaukseni.


7 kommenttia:

  1. Kiitos kokemustesi jakamisesta. Melkein kyyneleet nousivat silmiin. Onnittelut vaikeista vuosista selviämisestä!

    VastaaPoista
  2. Melkein kyynelsilmin itsekin tuota kirjoitin...mutta puhdistavin kyynelin.
    Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

    Ronja, kiitos kommentin jättämisestä, pelotti kirjoittaessa, että jos nyt aukaisen rakoa ja kukaan ei edes kommentoi...

    Ihanaa alkanutta vuotta!

    VastaaPoista
  3. Olet ihailtavan sitkeä ja urhea nainen! Vaikeuksista huolimatta et ole menettänyt positiivista asennettasi elämään. Osaat nauttia ja iloita hyvistä asioista joita sinulla on. Toivon sydämestäni sinulle Oikein antoisaa ja onnelista Uutta Vuotta! Kiitos että jaoit kokemuksesi, ne antavat hieman perspektiiviä kamppailuihin oman sairauteni kanssa.

    VastaaPoista
  4. Valokin värsyjä, KIITOS!

    Joskus me kaikki tarvitsemme peiliä, mitä vasten peilata omaa elämäämme. Olen omat peilini kohdannut, ja niitä vasten peilattuna, elämäni on hyvä. :)

    VastaaPoista
  5. Reipas mikä reipas! Kiitos avautumisesta ja siitä esimerkistä, että eteenpäin, aina vain! Hyvää Uutta Vuotta!

    VastaaPoista
  6. Kiitos Pilviharso, eteenpäin kuin mummo lumessa. :D

    VastaaPoista
  7. Kiitos luottamuksestasi, kun kerroit tarinasi. Elämä koettelee toisia kovin kourin. Sanotaan, ettei kukaan saa suurempaa kuormaa, kuin kantaa jaksaa. Sinulla on ollut voimia kantaa kuormaasi ja jaksat iloita elämästä. Iloa tulevalle vuodellesi!

    VastaaPoista

Jätä jälkesi, kiitos.